Kuinka kummallista!
Tavata hänet? Nähdä hänet? Kuulla hänen äänensä, kenties vielä hänen kättään koskettaa?
Olihan se aivan kuin hän olisi kuvitellut kohtausta jonkun kuolleen kanssa.
Kuin kuolleen isänsä tai äitinsä. Sillä Liisa oli aikoinaan ollut rakkaampi hänelle niitä molempia.
Äkkiä oli Liisan kuva aivan ilmi elävänä hänen edessään.
Nousi jostakin kaukaa, kahdeksan vuoden takaa ja vielä kauempaa. Nousi kuin paksujen, tomuisten hämähäkin-verkkojen alta, jostakin syvältä hänen sydämensä kellarista, salaperäisen, näkymättömän voiman kohottamana. Laihana, kalpeana, kärsineenä, silmät puoli-ummessa vielä, mutta huulet jo heikosti punertavina ja väreilevinä uutta elämää.
»Kuinka? Sinä elät vielä?» kuuli Johannes jonkun etäisen, kauhistuneen äänen kysyvän sisällään.
»Minä en tiedä», tuskin kuuluvasti humisevan noiden kuin vasten tahtoaan liikkuvien huulien lomitse. »Minä en tiedä. Minusta oli vain kuin olisi joku kutsunut minua elämään.»
»Minä se olin!» tuon toisen äänen kiihkeästi huudahtavan. »Minä, minä, etkö tunne minua? Minä olen Johannes, sinun nuoruutesi sulho ja rakastettu!»
»Rakastin miestä, joka kantoi sitä nimeä. Mutta siitä on niin kauan, niin kauan. En voi muistaa enää.»