»Kuinka? Etkö muistaisi minua enää, joka olen sinua koko ajan muistanut ja ikävöinyt? Missä olet ollut niin kauan? Miksi et ole tullut ennemmin luokseni?»
»En tiedä. Minä lepäsin niin hyvin. Kuka tahtoo herättää minut? Miksi minua vaaditaan jälleen elämään?»
»Siksi, että olisit minun omani. Liisa! Minä rakastan sinua. En ole koskaan ketään muuta naista rakastanut.»
»En voi olla kenenkään oma enää. Minähän olen kuollut. Etkö sitä muista? Joku tappoi minut.»
»Minä se olin! Minä, minä, sama, joka tässä seison ja sinua henkiin-virvoittelen!»
»En tiedä, kuka olet, enkä myöskään, miksi puhelet minulle. Minä olen kuollut. En voi herätä enää koskaan enkä hengittää.»
»Kyllä, Liisa! Varmasti sinä voit. Minä tahdon niin. Meillä on vielä paljon elämänvuosia, onnenvuosia edessämme.»
»Minulla ei ole enää mitään. Ei edessä eikä takanapäin. Etkö ymmärrä?
Eihän minua ole, ei voi olla enää olemassa.»
»Sinä olet, sinä elät! Etkö huomaa, että huulesi liikkuvat taas?»
»Kaikki pelkkää näköhäiriötä vain. Etkö ymmärrä? Minä olen poissa.
Minua ei ole missään enkä tiedä edes, onko minua ollut milloinkaan.»