Johannes oli huomaamattaan tarttunut häntä takinhihaan ja tuijotti häneen nyt niin oudolla ja mielipuolisella katseella, että Muttila kävi oikein levottomaksi hänen puolestaan.
—Istuhan toki! hän sanoi tyynesti ja laski alas erään käytävän-ikkunan edessä olevan sarananiekan tuolin. Istu! Pysythän tuskin pystyssä enää.
Johannes istui koneellisesti.
Hänestä tuntui heti helpommalta. Hän kiitti ja pyysi anteeksi
Muttilalta. Häntä oli ruvennut vain äkkiä niin kummasti huimaamaan.
—Se on sydän, se on sydän, selitti Muttila isällisesti. Sydän ja matkarasitus. Kuulepas, minä luulen, että lasi konjakkia tekisi hyvää sinulle.
—Mahdollista kyllä, myönsi Johannes hajamielisesti.
—Minä haen. Minun vaimollani on pieni pullo matkalaukussaan.
Ja ennen kuin Johannes ehti estämään häntä, oli Muttila pyörähtänyt pois jostakin viereisen vaununosaston ovesta.
Hänen vaimollaan! Hän ei ollut siis yksin, hänellä oli vaimo mukanaan.
Se ei voinut olla kukaan muu kuin Liisa.