Hän tunsi kylmän hien kohonneen otsalleen. Ja kun hän ojensi kätensä ottaakseen nenäliinansa, huomasi hän vapisevansa kiireestä kantapäähän.
Myöskin Muttila huomasi jotakin.
—Mikä sinun on? hän kysyi huolestuneena. Sinä kävit äkkiä niin kuoleman-kalpeaksi.
—Kuoleman?
Johannes tuijotti häneen kauhistuneena.
Oliko tuokin huomannut? Oliko tuokin nähnyt ehkä, että hän jutteli kuolleen kanssa?
Eivätkö hänen kätensäkin olleet jääkylmät? Ja eikö ollutkin ilmassa kalman ja käärinliinojen hajua?
—Kuoleman? hän toisti toisen kerran. Sanoitko, kuoleman?
—Niin sanoin, naurahti Muttila hiukan väkinäisesti. Sehän oli vain semmoinen sanantapa. En minä sillä mitään sen pahempaa tarkoittanut.
—Et pahempaa?