»Hyvä, siispä herätän kuolleista sinut!»
»Sinä näet, minä olen noussut haudastani. Joku kutsui minua. En tiedä, kuka se oli, minusta tuntui vain, että minun täytyi nousta ylös ja totella häntä.»
»Minä se olin. Kuoleman syvyydestäkin etsin sinut. Siitä näet, kuinka paljon rakastan sinua.»
»Kuoleman syvyydestäkin nousin sinua kohtaamaan. Siitä näet, kuinka paljon rakastin sinua. Mutta nyt täytyy minun mennä, mennä.»
»Mennä? Mihin? Nyt juuri, kun me kaksi olemme jälleen tavanneet toisemme?»
»Pois, pois! Nukkumaan, nukkumaan. Minä en jaksa enää. Miksi tahdot minua pidättää, vaikka näet, kuinka kuoleman-väsynyt olen?»
»Siksi, että rakastan sinua! Ei, minä en päästä sinua! Liisa, Liisa! Älä mene! Minua kammottaa. Etkö näe, kuinka autiota ja tyhjää siellä alhaalla on?»
»Hyvästi! Minä en jaksa enää. Mutta jos tapaat hänet, joka murhasi minut, sano hänelle, että minä en koskaan, en koskaan lakannut häntä rakastamasta!?»
Kuva haihtui. Se oli kestänyt vain sadannesosan sekuntia.
Johannesta puistatti.