Sitä oli tuiki vaikea todeksi ajatella. Liisa ja Muttila! Muttila ja hänen Liisansa! Johan hevostenkin täytyi nauraa mokomalle avioliitolle.
Olisi Liisa voinut ennakolta ilmoittaa edes!
Miksi Liisan olisi pitänyt ennakolta ilmoittaa hänelle avioliitostaan, siitä hän ei myöskään olisi kyennyt itselleen eikä muille tiliä tekemään. Hänestä vain tuntui niin. Hänestä vain tuntui vaistomaisesti, että hänelle oli tehty jotakin hyvin suurta vääryyttä ja että Liisa tahtoen tai tahtomattaan oli syvästi loukannut häntä.
Mitä vääryyttä? Miten loukannut?
Siten, että hän oli viimeiseen saakka kirjoittanut hänelle,
Johannekselle, vain häntä yhtä, ainoaa ja armasta ijäti rakastavansa.
Miksi valehdella, jos asia ei kerran ollut niin? Ja jos taas oli, miksi mennä naimisiin oudon miehen kanssa?
Eikö hän itsekin ollut samoin tehnyt? Oliko hän itsekään ilmoittanut
Liisalle avioliitostaan?
Mutta sehän oli toinen seikka!
Eihän hän ollut kirjoittanutkaan vain häntä yhtä, ainoaa ja armasta ijäti rakastavansa.
Eikä Johannes kuitenkaan voinut oikein syyttää Liisaa tuosta petturuudesta, kuten hän jo sitä kutsui mielessään, niin ankarasti kuin hänen olisi pitänyt. Olihan hän itse alkusyy ollut. Kaikki muu oli vain seurausta siitä, että hän oli hyljännyt Liisan.