Kuinka kalpea Liisa oli ollut äsken hänelle mielikuvana esiintyessään.
Kuoleman-kalpea todellakin! Mitä hän oli mahtanut kärsiäkään?
Hyvä, että hänen silmänsä kuitenkin olivat olleet puoli-ummessa. Jos hän ne olisi äkkiä aukaissut ja Johannes niistä nähnyt saman aran, pelästyneen ja armoa anovan katseen kuin kerran Köpenhaminan asemasillalla hänestä erotessaan, silloin olisi Johanneksen hukka perinyt.
Silloin olisi maailman loppu tullut!
Eihän olisi voinut kestää sellaista katsetta. Ei keneltäkään, saati sitten naiselta, jota oli rakastanut, kaikkein vähimmän kuolleelta tai kuolleista heräävältä.
Mutta jos hän nyt äkkiä tulisi tuolta?
Onneksi hän ei tullut. Muttila sieltä vain tuli hopeinen matkapikari kädessään.
—Liisa lähettää terveisiä, hän sanoi. Hänkin on hiukan pahoinvoipa.
Saapas tästä, saapas-matti!
Liisa! Se oli siis sittenkin hän.
Johannes tyhjensi pikarin yhdellä kulauksella.
—Kiitos! sanoi hän. Minä voin jo paremmin.