Sillä kertaa hän oli yksin. Rouva Rabbing oli jäänyt tutkimaan jotakin taidehistoriallista teosta, jota he vielä tänään tulisivat tarvitsemaan käynnillään Colonnan kokoelmissa.
Kukkula oli vielä varsin ihmistyhjä. Automobilit eivät olleet heränneet vielä. Matkailijat nukkuivat vielä kaikessa rauhassa hotelliensa pehmeillä patjoilla.
Mutta Rooma valvoi.
Se haastoi jo tuhansilla äänillään. Se toimitteli arki-askareitaan. Tänne kukkulalle kuului sieltä alhaalta vain ainainen, epäselvä kohina kuin etäisen kosken pauhu, näkyi vain kattojen huikaiseva päivänpaiste ja aamun kirkas, kostea auer niiden yllä.
Mutta eipä aikaakaan, niin alkoi tuosta autereesta kohota kuvia ja kangastuksia, erottua ääniä, jotka eivät olleet enää nykymaailman asukasten.
Tuskin ne olivat ihmis-ääniä ollenkaan. Itse paikan, itse kaupungin, itse Rooman kotijumalien ääniä ne olivat, nousivat jokaisesta vanhasta talosta ja kirkosta, jokaisesta puolirapistuneesta palatsista, muurista tahi portinrauniosta.
Johannes ajatteli aikojaan.
Korva kuunteli, silmä lepäsi siinä. Tuskin muisti hän enää, kuka hän oli ja mistä hän oli tullut tänne. Rooman salaperäinen henki oli hänet täydellisesti valloittanut.
Mutta: äänet ilmassa kuiskivat hänen korvaansa kummia sanoja ja niihin vastasivat toiset syvältä hänen sydämestään. Ja punoutui niiden välillä seuraava keskustelu:
»Kuka olet, outo matkamies? Mistä tulet ja minne menet? Miksi niin synkästi otsaasi rypistät? Miksi näytät niin miettivältä? Eikö maamme miellytä sinua vai suretko sitä, että täytyy sinun täältä jälleen myrskyn maailmaan?»