Tuota jälkimmäistä tunnelmasävyä hän usein itsekin ihmetteli. Olihan hänestä kuin hän olisi tullut kotiin, tullut jälleen pitkien harhavuosien jälkeen entisille elosijoilleen.
Sitten hän huomasi, että olihan se itse asiassa aivan luonnollista. Liittyihän Rooma hänen varhaisimpiin lapsuusmuistoihinsa. Olihan hän lukenut tai kuullut muiden lukevan Romuluksesta ja Remuksesta paljon ennemmin kuin Väinämöisestä, Ilmarisesta tai Lemminkäisestä.
Rooma! Mikä ylpeys, mikä mahtavuus, voima ja voitonvarmuus olikaan tuosta sanasta jo kasvavan pojan korvaan soinnahtanut!
Todellakin tuntui se jo pelkällä kielellisellä soinnullaan syntyneen maan piiriä vallitsemaan.
Mutta samalla kuin se oli niin tuttu, pysyi se kuitenkin aina etäisenä, aina viettelevänä, pohjattomana ja salaperäisenä. Turhaan koki Johannes hallita sitä hengellään. Se liukui aina hänen käsistään kuin sfinksi, kuin kimaira, kun hän tahtoi sen ijäistä arvoitusta selittää.
—Tätä sinun unesi mahtoi merkitä, hän oli joskus vaimolleen leikillisesti huomauttanut. Tässä minä todellakin näyn saaneen tekemistä semmoisen linnun kanssa, joka ei hevin antau voittajalle.
—Toivokaamme, että se on tämä, rouva Rabbing samaan nuottiin vastannut siihen. Silloin tunnen minä itseni täysin turvalliseksi.
—Etkä ole mustasukkainen?
—Roomaa saat sinä rakastaa kuinka paljon hyvänsä. Mutta varo itseäsi mustasilmäisistä roomattarista!
Selvimpänä, vaikuttavimpana ilmeni hänelle Rooman suuruus kuitenkin eräänä varhaisena aamuhetkenä Janiculuksen kukkulalla.