Täällä Roomassa hän seurasi kaikkialle miestään. He tekivät yhdessä pitkiä kävelymatkoja campagnalle, söivät tien varrella olevissa maalaistrattorioissa ja keskustelivat vilkkaasti saamistaan uusista vaikutuksista. Mutta myöskin he saattoivat vaieta pitkiksi tuokioiksi ja tuumia kumpikin omia asioitaan.
Silloin pyrki Liisan kuva jälleen Johanneksen mieleen nousemaan. Ei enää selvänä ja täsmällisenä tosin, kuten tulomatkalla tuossa junavaunussa, vaan niinkuin epämääräisenä pilvenä, vaarallisena, valohämyisenä aavistuksena, jonka hän vaistomaisesti tunsi uhkaavan nykyistä rauhaansa ja onneansa.
Hän ei ollut vieläkään tavannut Liisaa, yhtä vähän kuin enää
Muttilaakaan.
Mutta hän tiesi heidän olevan kaupungissa. Hän oli kuullut sen muilta suomalaisilta, joita kosolta oleskeli täällä, ja hän tunsi kaikkialla Liisan läsnäolon, vaikka hän ei tahtonut tuntea sitä eikä itselleen tunnustaa.
Siksi syventyi hän epätoivon vimmalla tämän merkillisen kaupungin historiaan, joka tuntui olevan yhtä ijäinen kuin oli ihmiskunta itse ja yhtä pohjaton kuin oli sen kautta aikojen, kautta tähtitarhojen tunkeva tiedonhalu.
Pitkien kansantaloudellisten tutkimusten jälkeen tuntuikin tämä humanistinen sielun-suihku hänestä varsin suloiselta.
Hän ei tahtonut ajatella Liisaa. Hän tahtoi huumata itsensä kaikella muulla älyllisellä, vierailla nimillä ja vuosiluvuilla, ulkopuolisilla mielikuvilla ja ajatuksilla.
Ettei tuo yksi pääsisi jälleen nousemaan! Ettei tuo yksi julistautuisi jälleen itsevaltiaaksi, polttaisi poroksi kaikkia muita hänen sielussaan, hävittäisi ja kukistaisi!
Jonkun aikaa se onnistuikin hänelle.
Hän eli kokonaan entisyyden maailmoissa. Niin vieraissa ja kuitenkin niin tutunomaisissa.