»Jälleen arvasit oikein, ikuisen kaupungin henki. Auta minut, pelasta minut! Ota minut haltuusi ja varjele minut!»
»Miltä? Keneltä?»
»Vaaroilta, jotka väijyvät minun omassa sydämessäni.»
Kuului ilmassa kuin pitkä pilkkanauru. Ja kului kotvasen, ennen kuin sen keskeltä jälleen alkoivat järjelliset sanat soinnahdella.
»Tuhannet ovat tuossa sinun paikallasi samoin seisoneet, tuhannet sinun tavallasi kysyneet, tutkineet, pyytäneet ja valittaneet. Kuinka voisin kaikkia auttaa? Voin auttaa ainoastaan niitä, jotka eivät kysy mitään, eivät tiedustele mitään, vaan antautuvat minulle tuntemattomalle.»
»En heihin kuulu. Et niin vähällä pääse minusta, ikuinen henki. Olen maasta, missä tieto on valtaa ja jonka asukkaat ovat tottuneet sanalla luonnon voimia vallitsemaan. Ilmoita minulle syntysanasi!»
»Olet hengen kaltainen, jonka ymmärrät, sanoi jo hän, joka oli viisain ja suurin Saksan runoilijoiden seassa. Mitä uskot meillä kahdella olevan toistemme kanssa tekemistä?»
»Ehkä enemmän kuin luuletkaan. Mutta älä ärsytä minua taikka laulan Lapin taiat tänne, tuon Turjan loihdut keralla pohjoistuulen, joka on pimittävä sinun selkeän taivaasi ja hautaava lumimyrskyyn koko vuosituhantisen kauneutesi. Kesäisten keijujen leikkitanner, tahdotko tulla talven tuskat ja kärsimykset tuntemaan?»
»Tunnen talvenkin, valkotukan. Tiedän myös, että te, pimeän pohjolan asukkaat, olette vaarallisia vieraita, jotka tulette tänne minun kukkiani ja aurinkoani oman synkän elämänne iloksi varastamaan. Mutta en silti sinua säiky. Sillä tiedän, että tämän taivaan alla on pimeys heikompi kuin päivänpaiste.»
»On iloa itsellänikin, paistaa jumalan päivä omassa povessanikin. En ole tullut tänne ruusujasi rukoilemaan, en päivänsäteitäsi säkkiin pistämään. En ole tullut sinulta ylimalkaan ottamaan mitään. Olen tullut vain tietämään, kuka olet, että voisin vallita sinut niinkuin vallitsen linnut ilmassa ja kalat meressä.»