»Ah! Siispä kuulut sinä Valkean miehen rotuun, jonka rohkeus on yhtä kuulu kuin hänen julmuutensa.»
»Homo sapiens on nimeni. Kuulun heimoon, jolle soi käsky korkealta: tehkää maa itsellenne alammaiseksi!»
Syntyi äkkiä syvä hiljaisuus.
Nähtävästi ei Rooman henki ollut aivan näin ankaraa manausta tänä kirkkaana aamuhetkenä odottanut. Ja kun se jälleen tuhannet äänensä kohotti, oli niissä jo paljon nöyrempi, mutta samalla petollisempi kaiku kuin on äänessä orjuutetun kansan, kun se itsevaltaista sortajaansa lakki kourassa puhuttelee:
»Maan olet omaksesi kesyttänyt, meret lannistanut, temmannut itse tulen taivahalta omassa rinnassasi ja omassa kotiliedessäsi korkealle leimuamaan. Mutta tässä päättyvät sinun sankaritekosi. Tässä on määrä pantu mahdillesi. Kysyt Rooman syntysanoja etkä tiedä, että kysyt oman suuren sukukuntasi alkujuurta.»
»Entäpä tuota tahtoisinkin tutkia juuri?»
»Sanoit itse, että olet outo itsellesi.»
»Outo jälleen, sanoin. Mutta tahdon tulla itseni, koko itseni tuntemaan.»
»Ei voi sitä kukaan kuolevainen.»
Vielä vähän aikaa kiistelivät he näin keskenään. Niin alkoivat äänet tuolta alhaalta kaupungista kohota kukin erikseen tänne kukkulalle, ensin suurena, sekasortoisena soitantona, sitten jo yhtäjaksoisiin, johdonmukaisiin sävellajeihin järjestyen. Ja jokaisella niistä oli olevinaan jotakin murhaavan, musertavan ivallista sanottavaa.