Johannes oli kuunnellut tuskin ollenkaan.
Hänen ajatuksensa olivat kaukana täältä. Kynttilöiden liekit olivat hänen silmissään kummallisesti siristyneet, heittynyt uuvuttava huntu koko hänen sielullisen olemuksensa yli. Tuskin muisti hän edes koneellisesti taputtaa käsiään tai estää savukkeensa tuhkaa talon hienolle matolle putoamasta.
Silloin alkoi Carmela äkkiä laulaa »Aamulla varhain». Se oli uutuus, jonka rouva Rabbing oli hänelle juuri näinä päivinä opettanut.
Johannes nousi kalpeana.
Kaikkea muuta, mutta ei vain tuota, ei tuota laulua! Olihan se Liisan mielilaulu, jota hän oli hyräillyt vedet silmissä jo paljon ennen kuin heidän eronsa oli edes kummankaan kaukaisimmassa aavistuksessa tapahtunut.
»Aamulla varhain kun aurinko nousi.»
Herra jumala! Hänen äänensäkin muistutti Liisaa. Siinä oli vain eräänlainen yksitoikkoisempi, metallisempi kaiku, joka teki koko esityksen vielä grammofonimaisemmaksi kuin se muuten olisi ollut.
»Silloin ma unestani heräsin.»
Hän muisti jokaisen vivahduksen, jokaisen varjostuksen Liisan äänessä, jonka surumielinen sointu oli ikäänkuin hyväillyt jokaista tahtia, hellinyt jokaista tavua ja ääntiötä. Eihän Carmela sitä niin laulaa osannut. Mutta hän lauloi sen tummana, valittavana tuskanhuutona, otsa rypyssä, yhtämittainen jännitetty ilme mustissa silmissään.
»Sydämeni oli niin surusta raskas.»