Nyt se tuli, nyt se tuli! Tuo hirveä, tuo kaamea, tuo maailmantraagillinen luonnonlapsen syytös, viaton ja ihmettelevä, tappava ja syyntakeeton, kyynelkostea ja kuitenkin omaa yksinkertaista kauneuttaan hymyilevä. Ei ole alkua eikä loppua tuolla laululla, on vain ijäti aaltoava meno, ijäti paisuva tunnepohja, ijäti kysyvä, ijäti kummasteleva tuijotus elämän jähmetyttävään totuuteen.
»Miksis kultani hylkäsit mun?»
Maailma musteni Johanneksen silmissä. Hän ei voinut hillitä itseään enää, vaan purskahti itkuun, puristi nopeasti ja lujasti kädestä rouva Rabbingia ja syöksyi ulos huoneesta yleisen hämmästyksen vallitessa.
Carmela sai kiinni hänet käytävässä.
Hänkin oli itkuun purskahtanut. Hän ei kysynyt mitään, hän ei sanonut mitään, hän kiersi vain käsivartensa Johanneksen kaulaan ja oli tukahduttaa hänet pitkään, palavaan suuteloon. Juoksi sitten samalla kiireellä takaisin saliin ja jätti Johanneksen seisomaan siihen paikkaan tyrmistyneenä tästä odottamattomasta lohdutuksesta.
Mutta hän oli lakannut itkemästä. Niin paljon oli Carmela kaikissa tapauksissa saanut aikaan lahjalla, jonka hänen aavisteleva, epämääräinen ja samalla erehtymätön luonnonviettinsä oli käskenyt hänet tuolle vieraalle miehelle antamaan.
Johannes oli tuntenut siinä silmänräpäyksessä, että Carmela rakasti häntä. Mutta myöskin hänen oman olemuksensa läpi oli kulkenut kultavirta.
Oliko hänkin niin nuori siis? Saattoiko hänkin ehkä vielä rakastua? Tuntea vielä kerran uuden, suuren intohimon tulimyrskyt, alistaa kaiken tämän tasaisen, tämän turvallisen, tämän järjellisen, hyödyllisen ja onnellisen yhdelle ainoalle ihanalle, päätäpyörryttävälle hulluudelle?
Mutta silloinhan oli elämä edessä! Silloinhan hänellä vielä kerran olisi mahdollisuus syntyä uudestaan!
Syntyä uudestaan? Uusiin tuskiin ja taisteloihin siis! Elämä edessä?
Ei, ei, hänellä oli jo kylläksi, oli jo liiaksi takanapäin!