Mutta sen hän kuitenkin tajusi selvällä järjellään, että jos tämä oli oikeata rakkautta, silloin ei hänellä enää ollut kadotettavana silmänräpäystäkään.
Oliko hän siis todella rakastunut Carmelaan?
Hullutusta, hassutusta! Ennemmin hän olisi voinut olla Carmelan isä. Mitä tämä siis oli? Nähtävästi aivan tavallista, helposti ymmärrettävää aistikiihotusta.
Tätä tietä hän totesi, että Carmelan outo kiinteä, etelämainen kauneus vaikutti sangen ärsyttävästi häneen. Oli vaikuttanut koko ajan, vaikka hän ei ollut tullut panneeksi merkille sitä.
Mutta heti tuon huomion tehtyään hän tuli toteamansa aistimuksen suhteen ikäänkuin rokotetuksi.
Ahaa, tavallista aistirakkautta siis? Ei kiitoksia, siitä hän oli jo saanut kylläkseen.
Sen edestä hän ei suinkaan enää tyyntä onneaan uhraisi. Kerran hän oli sen tehnyt, silloin Liisan vuoksi. Eikähän hän silloinkaan ollut suinkaan mitään sisällistä onnellisuutta uhrannut, ainoastaan ulkonaista hyvinvointia ja elämän-mukavuutta.
Ja nytkö hän panisi alttiiksi sisäisen hyvinvointinsa? Ei kiitoksia! Minkä edestä, kenen edestä? Lapsen, josta arvattavasti tulisi mitä ihanin ja armain rakastajatar, mutta joka ei häntä ymmärtäisi ja jonka sielun hämäriä ailahduksia ei hänkään milloinkaan tulisi tajuamaan?
Hullutusta, ehdotonta, mielipuolista hullutusta!
Kuitenkin oli hänen eroottisten aistimustensa valta vielä siksi suuri, että se pakotti hänet tästälähtien aina enemmän Carmelaa ajattelemaan. Ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä rehellisemmin täytyi hänen tunnustaa itselleen, että tuo tyttö kiinnitti tavattomasti hänen mieltään ja että tuon mielenkiinnon virittimenä oli yksinomaan sukupuolinen intohimo.