Olkoon vanhanpojan ajatustapaa! Se on kaikissa tapauksissa viisasta ja järjellistä ja sen avulla voi suojata itsensä turhilta kärsimyksiltä.
Niin hän säilytti vapautensa.
Mutta hän ei tiennyt, mihin käyttää sitten vapauttaan. Kaikkeen siihen, mihin hän sitä nyt yksin käytti, hän oli käyttänyt sitä ollen kaksinkin rouva Rabbingin kanssa. Oli vain tyhjempää ja autiompaa kuin ennen. Miksi tällaiseen itsensä tuomita vain turhan yksinäisyysteorian vuoksi, kun hänellä oli kaksin ollut paljon hauskempaa, valoisampaa ja keveämpää?
Vapauden vuoksi? Hiiteen koko vapaus, ellei sen avulla voinut ja tahtonut tehdä tuhmuuksia!
Hänen teki jo mieli kirjoittaa vaimolleen, lyödä asia leikiksi, pyytää, että tämä tulisi takaisin eikä enää hassuttelisi. Myöskin teki hänen mielensä matkustaa Caprille ja ilmestyä onnettomana vaivaisena syntisenä, mutta veitikan hymy suupielessä, vaimonsa eteen.
Mutta eihän hän voinut kumpaakaan. Eihän hän ollut vielä tavannut Liisaa eikä myöskään saanut hänen kuvaansa mielestään haihtumaan. Asia oli kesken. Hänen oli saatettava se onnelliseen päätökseen, jos hänen mieli koskaan voida kirkkain otsin kohdata vaimoaan.
Hänen vaimonsa ei ottaisi asiaa ollenkaan niin keveästi kuin hän itse sen jo nyt olisi ollut valmis ottamaan.
Sen tunsi Johannes vaistomaisesti. Hänen täytyi siis, maksoi mitä maksoi, tuokin seikka vääjäämättömään, tinkimättömään loppuun suorittaa.
Hänen täytyi tavata Liisa! Siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Mutta missä ja milloin? Sattuma sai ratkaista? Olihan hän luvannut vaimolleen, että hän ei siinä asiassa tikkua ristiin panisi.
Mutta juuri siksi oli tämä sielullisesti toimeton odotus kahta hermostuttavampaa.