Johannes eli alituisessa jännityksessä. Saattoihan Liisa tulla vastaan missä kadunkulmassa hyvänsä, istua missä trattoriassa tahansa, johon hänkin pistäisi päänsä sisälle. Varsinkin nyt, kun hän söi kaikki ateriansa ulkona, oli tuon kohtauksen, tuon mielenliikutuksen mahdollisuus aina vaaniva, aina uhkaava ja läsnä-oleva.
Välistä pelkäsi, välistä toivoi hän kiihkeästi sitä. Mutta se oli muuttumassa jo hänen päähänpistokseen, jonka ympärille kaikki kiertyi ja joka imi elämänmehun ympäriltään kaikilta muilta ajatuksilta.
Johannes tiesi vanhasta kokemuksestaan, että sattuma oli sangen viisas jumalatar, mutta vielä viisaampi, jos sitä hellävaroen ohjattiin.
Hän rupesi siksi myöskin hiukan ja aivan huomaamatta ohjailemaan sattumaa, etsimään paikkoja, missä hän tiesi matkailijain ja etenkin suomalaisten käyvän sekä heidän kauttaan ikäänkuin pyydystettävän otuksen jälkiä tiedustelemaan. Hän sai varmuuden, että Muttila ja Liisa edelleenkin oleskelivat kaupungissa. Mutta hän kuuli, ettei heitä näkynyt juuri missään, ei skandinavilaisten tavallisissa viinituvissa eikä yhteisillä huviretkilläkään.
He näkyivät viihtyvän parhaiten kahden kesken.
Tuo olisi Johanneksen pitänyt arvatakin. Ketä Liisa rakasti kerran, sen hän eristi muusta maailmasta. Niinhän oli kerran käynyt Johanneksen, samoin oli nähtävästi nyt Muttilankin laita.
Mutta rakastiko Liisa todellakin Muttilaa? Olipa se sangen omituista! Tietysti paremman puutteessa vain. Mutta kuitenkin! Oli se sentään käsittämätöntä.
Eikä Johannes voinut koskaan estää kipeää, tuskallista tunnetta povestaan nousemasta, aina kun hän uskoi Liisan todellakin rakastavan Muttilaa.
Niin tapasi hän vihdoin Liisan.
Hän oli kerran eräänä aamupäivänä pistäytynyt Borghesen palatsin kokoelmilla sieluaan virkistämään. Kuinka monetta kertaa, sitä hän ei muistanut enää. Hän kävi usein täällä, tänne oli niin vaivaton tulla, kävellä kauniissa puistossa ja saada joku kaunis taidevaikutus kuin leikillään.