Mutta melkein enemmän kuin tauluista ja taideteoksista hän piti itse palatsista, joka sellaisenaan jo oli taideteos.
Mikä museo! Kerrankin sellainen kuin kaikkien tulisi olla, mutta joita on niin ani harvoja olemassa. Yksityis-asunto, jossa arkkitehtuuri ja koko ympäristö sulaa täydellisesti yhteen sisällyksen kanssa, jossa taide-esineet eivät vaikuta sikin sokin ja vain jonkun tietoperäisen järjestelmän mukaan kasatuilta ja kaikilta maailman ääriltä rahalla haalituilta, vaan suorastaan itse seinistä elimellisesti kasvavilta kaunistuksilta.
Siellä hän erään salin perältä ovea kohti kääntyessään näki äkkiä
Liisan ja Muttilan tulevan vastaansa rinnakkain.
Johannes tunsi sydämensä seisahtuvan. Mutta hän pysyi samalla aivan tyynenä, aivan täsmällisenä, jokainen hermo vireessä, jokainen vastaan-ottamisen, tarkkaamisen ja toteamisen vaisto äärimmilleen jännitettynä.
Muttila näytti hiukan hätkähtävän.
Liisa tuli suoraan häntä kohden, käsi ojolla, huulet hymyilevinä, silmissä syttyvä ilon ja onnen paiste, aina kasvava, aina syventyvä, aina korkeammalle roihuava ja riemuitseva, mitä lähemmäksi hän tuli ja mitä kauemmin hänen katseensa ehti Johanneksen silmäteriin imeytyä.
Johannes pysyi liikkumattomana, jähmettyneenä paikallaan. Nyt erotti enää vain pari askelta heidät toisistaan.
—Terve, sanoi Liisa, hyväilevä, alistuva, miltei mielittelevä sointu äänessään. Tiesin, että tapaisin täällä sinut.
—Mistä sen voit tietää? kuuli Johannes kysyvänsä, samalla kuin hän ojensi kätensä hänelle.
—Tunsin sen heti tänä aamuna herätessäni! Ja olen ollut siitä saakka niin iloinen ja onnellinen.