—Niinkö? kuuli Johannes jälleen miltei hellästi kysyvänsä. Mistä iloinen? Mistä onnellinen?
—Siitä, että elät vielä. Siitä, että saisin nähdä sinut. Et tiedä, kuinka minulla on ollut ikävä sinua.
Johannes tunsi silmänsä huikaistuvan tuosta auringosta, joka tulvehti häntä vastaan Liisan autuaasta, kuin itsetiedottomasta silmäparista. Hän käänsi kasvonsa pois ja tervehti päännyykähdyksellä Muttilaa, joka hiukan hämillään seisoi taempana.
Kun hän kääntyi takaisin Liisaan, kohtasi sama katse häntä. Eikä Liisa ollut muistanut päästää irti edes hänen kättään, vaan piteli sitä yhä vieläkin kädessään.
—Niin ikävä, niin ikävä, toisteli hän hiljaa hivellen sitä. Minä olen kärsinyt tällä aikaa niin paljon. Mutta nyt jaksan minä taas elää kuinka kauan tahansa, kun olen nähnyt sinut.
Ja ennen kuin Johannes oli ehtinyt aavistaa, vielä vähemmän temmata kättään pois, oli Liisa Muttilasta ja kaikista ohikulkevista ihmisistä välittämättä kumartunut ja suudellut sitä salamannopeasti.
Sitten hän ikäänkuin itsekin säikähti tekoaan ja päästi käden.
—Oletko vihainen? hän kysyi katsoen lapsellisesti Johannekseen.
—Tuhmuuksia! vastasi tämä samalla ankarasti ja isällisesti hänelle. Et sinä ole nähtävästi ollenkaan viisastunut sitten viime näkemän.
Kahdeksaan pitkään vuoteen he eivät olleet tavanneet toisiaan, ja kuitenkin oli heistä aivan kuin he olisivat vain jatkaneet siitä, mihin he olivat eilen lopettaneet.