Johanneksesta ainakin tuntui tällä hetkellä niin.
Olihan se Liisa, Liisa itse, hänen Liisansa eikä kenenkään muun. Ilmi-elävänä, tuossa hänen edessään! Kaikki, mitä välillä oli, oli ollut pahaa unta.
He kaksi kuuluivat yhteen. Eikä hän voinut käsittää ollenkaan, mitä
Muttilalla saattoi siinä heidän joukossaan olla tekemistä.
Sitten muisti hän sen, ja tunsi jälleen kipeän, tuskallisen piston sydämessään.
Mutta sehän oli jotakin tilapäistä! Senhän täytyi olla jotakin ohimenevää. Eihän sitä voinut kestää kauan, ei tästälähtien hetkeäkään, kunhan he vain pääsisivät kahdenkesken ja saisivat selittäytyä.
He seisoivat kaikki kolme hetkisen noloina siinä.
Sitten rupesivat Johannes ja Muttila vaihtelemaan merkityksettömiä sanoja ympärillä olevista taideteoksista ja niiden mestareista. Tizianin, Rubensin, van Dyckin, Coreggion, Botticellin, Vincin, Rafaelin nimet lentelivät ilmassa, Kun ne loppuivat, tuli vuoro palatsin porfyyripylväiden, korkokuvien, mosaiikkien ja kattomaalauksien.
—Eikö totta? virkahti Johannes. Täällä ei ole mitään irrallista.
Kaikki kuuluu taloon.
—Kyllä, kiirehti Muttilakin myöntämään. Ja juuri siksi ei tällainen taidekokoelma myös ollenkaan väsytä katsojaa.
—Ei, hymyili Johannes. Täällä liikkuu huoneesta huoneesen kummallisen keveällä tunteella niinkuin oikea kutsuvieras eikä vain vahingossa päässyt muiden seuraan pujahtamaan.