—Juuri niin, ja sepä se tekeekin nämä Rooman palatsimuseot niin miellyttäviksi. Muualla muistan vain Schackin galleriassa Münchenissä tunteneeni jotakin samantapaista. Mutta sekin oli tietysti vain heikko varjo tämän rinnalla.
He laskettelivat vielä tuokion samantapaisia mitättömyyksiä. Ja koko ajan katsoi Liisa Johannekseen samalla aurinkoisella, poiskutsuvalla ilmeellä ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä, eikö hän aikonut jo lopettaa.
Miksi viivytellä, kun oli niin kiire? Miksi hukata aikaa tyhjänpäiväisyyksiin, kun oli niin paljon tärkeämpää puhumista, tekemistä ja toimittamista?
Vihdoin syntyi pakostakin vaitiolo.
Johannes paljasti päänsä ja ojensi kätensä Liisalle jäähyväisiksi.
Oli kuin olisi aurinko sammunut Liisan silmissä. Hänen suupieliinsä tuli turvaton, hätääntyvä piirre ja hänen äänensä helähti kuin särkyneen kellon sävel, kun hän kysyi:
—Mitä, milloin? Eikö sinua sitten saa tavata enää ollenkaan?
Aivan kuin lapsi, joka on suuren lahjan saanut ja näkee sen jälleen haihtuvan käsistään!
—Milloin hyvänsä, koetti Johannes hymyillä vastaan hänelle. Vaikka nyt heti!
Aurinko syttyi jälleen Liisan silmissä.