Johanneksen päätä huimasi.
Tuota sanaa hän oli peljännyt juuri. Ja samalla, kuinka hän tunsi tuota sanaa intohimoisesti toivoneensa ja ikävöineensä!
Ja millä valkeudella se täyttikään hänet siinä silmänräpäyksessä!
Nyt ei aurinko paistanut yksin Liisan silmistä enää. Nyt se paistoi myöskin Johanneksesta, hänen silmistään, hänen kasvoistaan, hänen koko olennostaan, kun hän lausui tukahtuvalla äänellä, Liisan kättä miltei väkivaltaisesti puristaen:
—Enkä minä ketään muuta kuin sinua. Emmekä me nyt koskaan eroa enää toisistamme.
Liisa nyykäytti päätään sille kuin itsestään selvälle asialle.
Johanneksen jää oli sulanut tuossa tuokiossa kuin kuura päivän alla. Kaikki virallinen, kaikki järjellinen ja täsmällinen, jolla hän ensi hetkessä oli koettanut itsensä haarniskoida, oli karissut hänestä. Ääretön, suunnaton autuus souti läpi hänen sielunsa ja ruumiinsa kiireestä kantapäähän.
Kahdeksan välillä-ollutta vuotta ei merkinnyt mitään. He olivat jälleen nuoria, he olivat toivorikkaita! Ja elämä, rajaton, rannaton elämä, sinertävine, houkuttelevine ulappoineen aukeni heidän edessään.
He melkein juoksivat pitkin puiston polkua.
Heidän askeleensa olivat kevyet kuin kahden luonnonlapsen. Ja onnelliset, järjettömät ja jokeltavat sanat satoivat heidän huuliltaan.