Kumpikaan heistä ei muistanut enää Muttilaa eikä muita ihmisiä. He olivat kaksin maailmassa.
11.
Se päivä ja se ilta olivat onnellisimpia Johanneksen elämässä.
Hän uskoi pyhästi, että Liisa oli hänen ja rakasti häntä yhtä sokeasti ja palavasti kuin ennen heidän eroaan. Itseään hänen ei siinä suhteessa juolahtanut mieleenkään epäillä. Rakastihan hän nyt Liisaa paljon enemmän, kymmenkertaisesti enemmän kuin ennen.
Sehän oli päivänselvää se! Ja olihan siitä todistuksena tämä onnentunne.
He söivät yhdessä päivällistä Rooman hienoimmassa ravintolassa Piazza Colonnan varrella. Mutta monet lautaset sai edeskäypä kantaa pois, ilman että he olivat niihin edes koskeneet.
Heillä oli äärettömästi puhumista. Sitten he taas unohtuivat kyynelkostein silmin katsomaan toisiaan. Sitten he jälleen hymyilivät ja alkoivat kumpikin yht'aikaa laverrella.
Välillä kysyi Liisa kuin leikillään:
—Mikä suhde sinulla on nykyään rouva Rabbingin kanssa?
Sama kuin sinulla Muttilan, ajatteli Johannes vastata vallattomasti. Mutta samalla kulki pilvi hänen aurinkonsa yli ja hän vastasi aivan totisesti: