—Nykyään ei mitään, sillä hän on poissa. Mutta muuten on hän minun vaimoni, kuten tiedät ehkä.
—Onko hän hyvä sinulle?
—Kyllä. Mutta hän on niin ankara. Hän vaatii niin paljon muilta ja itseltään.
—Hän rakastaa sinua?
—Minä luulen niin. Ainakin hän on sen sanonut minulle eikä minulla ole mitään syytä epäillä, ettei hän puhuisi totta minulle.
Liisa katsoi merkillisen viekkaalla ja veitikkamaisella silmäyksellä häneen.
—Ja hän on jättänyt vapaehtoisesti yksin sinut? kysyi hän.
—Niin, vastasi Johannes hiukan hämillään. Hänen mielestään on jonkun ajan kestävä yksinäisyys paras meille molemmille.
Liisa mietti hetkisen ja teki sitten nopeasti johtopäätöksensä.
—Siis hän ei ole sinua ikinä rakastanut! sanoi hän melkein voitonriemulla, joka sekin vaikutti tällä hetkellä yksinomaan miellyttävästi Johannekseen.