—Kyllä, hän mainitsi sinun lähettäneen pari kummallista kirjettä hänelle… Niin, ja sitten pyysi hän parhaat terveisensä sinulle.
—Kiitos.
Paavo Kontio nousi kävelemään. Kumea viha ja selittämätön suuttumus täytti hänet! Viha itseään kohtaan, ettei hän ollut osannut paremmin kirjoittaa, viha rouva Sinikkaa kohtaan, joka ei ollut osannut paremmin lukea niitä, ja lopuksi viha tuota grobiania, tuota orang-utangia kohtaan, joka nähtävästi oli pilannut kaikki lopullisesti!
Häntä kismitti niin, että hänen olisi tehnyt mieli polkea jalkaa taikka särkeä jotakin.
—Aasi! Aasi! sähähteli hän hammastensa välitse.
—Jaa minä? kysyi Jaakko Jaakon-Lauri, rauhallisesti seuraten häntä silmillään.
—Sinä ja koko maailma! Perkele!
—Älä kiroo!… Ottaisit ennemmin pienen paukun. Se rauhoittaisi sinua.
—Mene helvettiin paukkuinesi!
—Etkö voisi puhua vähän hiljemmin? Voivat kuulla toimistossa.