Hän alkoi kehittää laajasti ja kaunopuheliaasti mielipiteitään. Hän oli onkinut tällä aikaa tietoonsa, että oli olemassa henkivakuutus, viidenkymmenen tuhannen henkivakuutus. Siitä oli epäilemättä tuleva näinä päivinä kysymys ja se oli ensin saatava riidanalaiseksi. Muu sujuisi kyllä sitten itsestään.
Paavo Kontio katsoi ja katsoi häneen hänen noin puhuessaan. Hän ei koskaan ollut nähnyt noin hyväntahtoista, noin vaarallista ja hirvittävää Mefistoa vielä mielestään. Sitäpaitsi häntä samalla suututti, hävetti ja kauhistutti tuon toisen tapa puhua, tapa arvata hänen ajatuksiaan…
Hänenkö ajatuksiaan, hänen, Paavo Kontion? Ei! Hänen omia ajatuksiaan ne olivat, hänen, Jaakko Jaakon-Laurin ajatuksia, niin halpamaisia, niin pirullisia, niin omanvoiton-pyyntöisiä, että ne saattoivat olla kotoisin vain hänen alkoholin ja juridiikan parkitsemista, amoraalisista aivokomeroistaan!
Vai tekikö hän ehkä mielessään vääryyttä hänelle? Ei! Eikö tuo lurjus, tuo vanha lurifaksi, seisonut siinä ilmi elävänä hänen edessään ja lohduttanut, suorastaan lohduttanut häntä sen valitettavan seikan johdosta, että juttu, hyvä, lupaava oikeusjuttu näytti olevan kuivamaisillaan kokoon ja samalla tyhjiin raukeamaisillaan heidän kummankin toiveensa erinomaisista asianajo-palkkioista?… Hänenkin toiveensa, hänen, Paavo Kontion? Kyllä, ja etupäässä juuri hänen, sillä jos hän tuossa olikin ehkä toivonut jotakin kohtuullista aineellista korvausta omista vaivoistaan, katsoi hän tietysti Paavo Kontion pettyneen vielä pahemmin omissa määrättömissä toiveissaan saada ritarillisen esiintymisensä paikaksi sekä leski että Kuusiston kartano kaupanpäällisiksi.
Kaipasihan se lohdutusta, jos mikään! Olihan siinä syytä, jos missään, herättää kuolleetkin haudoistaan…
Paavo Kontio tunsi sydämensä seisahtuvan.
Oliko se sitten niin? Tunsiko hän jotakin pettymyksen tapaista siis? Pelkäsikö hän siis, että kaikki olisi jääpä vain pahaksi uneksi, ja olisiko hän nähnyt ehkä mieluummin, että rouva Sinikka olisi syyllisenä, syytettynä ja häväistynä häntä kohden valkeita, apua-anelevia käsivarsiaan ojentanut?
Jos niin oli, olisihan parasta silloin, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen!
Mutta eihän se voinut olla niin. Ei, tuhatkertaa ei! Olisihan hänen silloin täytynyt inhota ja kauhistua omaa itseään sekä myöntää itsensä joka suhteessa Jaakko Jaakon-Laurin vertaiseksi.
Rajaton viha täytti hänet. Hän etsi sanoja, mutta hän ei löytänyt. Hänen teki mieli keskeyttää tuon toisen saastainen puhetulva, ajaa ulos hänet ja uhata häntä niin, että hän ei enää koskaan palajaisi… Mutta millä? Jospa voisi loukata, jospa haavoittaa kerrankin ytimeen asti tuota nilviäistä!