Hän mietti, mietti, ja asettui kädet puuskaan ystävänsä eteen.
—Mitä minä olen sinulle velkaa? kysyi hän töykeästi.
—Häh?
Jaakko Jaakon-Lauri katsoi hämmästyneenä häneen. Joskin hän oli ehkä lähimmässä tulevaisuudessa aikonutkin esittää omat pienet korvausvaatimuksensa, ei hän ollut tällä hetkellä aivan noin karskia kysymystä odottanut.
—Etkö kuullut? Minä kysyin, mitä minä olen velkaa sinulle.
Paavo Kontio tuijotti niin tuimalla ja ilmeisellä vihamielisyydellä häneen, että oli suorastaan mahdoton olla häntä ymmärtämättä. Jaakko Jaakon-Lauri puolestaan oli kyllin ihmistuntija oivaltaakseen, että oli tuiki tuloksetonta edes koettaakaan tänään puhua järkeä hänelle.
—Sen sanon minä sinulle joskus toiste, sanoi hän, perääntyen hyvässä järjestyksessä salkkunsa luo ja asettaen sen tyynesti kainaloonsa. Hyvästi!
—Hyvästi!
Jaakko Jaakon-Lauri meni.
Paavo Kontio tunsi mielensä oikein keventyneeksi hänen lähdöstään ja siitä, että oli saanut purkaa sappensa johonkin itsensä ulkopuolella olevaan. Sitten jatkoi hän jälleen kävelyään, kädet puuskassa, otsa syvissä rypyissä, puhallellen kuuluvasti ilmaa pitkällä, torveksi työntyvällä alahuulellaan…