10.
Huhut, joista Jaakko Jaakon-Lauri oli puhunut ja joita hän epäilemättä oli ollut mukana lietsomassa, näkyivät alkavan jo tehdä tehtäväänsä. Muutamien päivien perästä ilmestyi puuskuttaen Paavo Kontion toimistoon nimittäin eräs vanha, naavaviiksinen, kaljupäinen ja lyhyenläntä sotaherra, joka kysyi ruotsiksi, oliko hänellä kunnia puhutella kuuluisaa lakimiestä, parlamentin jäsentä ja protokollasihteeriä, tohtori Kontiota.
—Kyllä, hymyili kysytty, vain tohtori Kontiota, jos saan luvan… Mitä noihin muihin arvonimiin tulee, niin pelkään niitä nyttemmin enää varsin vähässä määrin ansaitsevani.
—Mutta te olette kuitenkin sama mies? kysyi sotaherra, osoittaen häntä varmuuden vuoksi hopeapäisen keppinsä nupilla.
—Mikäli muut ovat minulle kertoneet, vastasi Paavo Kontio huvitettuna.
—Jumalan kiitos! Sitten minä olen osunut oikeaan.
Hän laski pois lakkinsa ja keppinsä, riisui hansikkaansa ja istui kursailematta, kuitenkin ensin esittäydyttyään. Kävi selville, että hän oli Kuusiston herran setä, arvoltaan kenraalimajuri ja uusmaalainen tilanhaltija nykyiseltä yhteiskunnalliselta asemaltaan.
—Millä minä voin palvella? kysyi Paavo Kontio, istahtaen ja kiinnittäen tutkivan, jännittyneen katseensa sotaherraan.
Hän oli nyt pelkkää korvaa ja pidätettyä, hermostunutta mielenkiintoa.
—Paljolla, vastasi sotaherra. Minä kuulun täällä erään henkivakuutusyhtiön hallintoneuvostoon. No niin, minä menen sinne aivan muiden asioitteni vuoksi ja saan kuulla, että yhtiö kieltäytyy maksamasta minun veljenipojan henkivakuutusta…