—Komea nainen? Kookas vartalo, pyylevät muodot?
—Eivät liian pyylevät.
—No jaa, no jaa, joka tapauksessa hiukan mustalaista pehmeyttä, temperamenttia, taiteilijaverta! Hihhih! Oikeastaan minä ymmärrän varsin hyvin rakkaan veljenpoikani, autuaan muistossa muuten.
—Sitä en epäile. Enkä luule erehtyväni, jos väitän, ettei mikään inhimillinen liene liian vieras herra kenraalille…
—No, se nyt on sentään liikaa, sanottu. Mutta onhan sitä oltu mukana yhdessä ja toisessa, luvalla sanoen.
Hän veteli tyytyväisenä harmaita viiksiään, jotka sopivat niin mainiosti yhteen hänen ymmyrkäisen naamansa ja kaksinkertaisen leukansa kanssa. Mutta sitten hän muisti jälleen asiansa ja vakavustui siinä silmänräpäyksessä.
—Tjah! Minä tulen juuri yhtiön konttorista ja he kieltäytyvät maksamasta veljenipojan henkivakuutusta. Mitä lemmon peliä se on?
—Onko joku yrittänyt nostaa sitä sieltä?
—Kyllä, minun oma poikani Bertel…
—Pajalan herra?