—Me yhdymme edelliseen puhujaan, kuului kirkas ääni hunnun takaa jälleen soinnahtavan.
Pajalan herra kumarsi äänettömänä. Hänellä ei näkynyt enää omaa tahtoa olevankaan.
—Bon! Siinä tapauksessa komennan minä: koko käännös, suoraan eteenpäin, mars!
Hän pysähtyi vasta paraatioven ulkopuolella.
Rouva Sinikka ja Pajalan herra menivät edellä, hän ja Paavo Kontio seurasivat heidän jäljessään.
—Tyylikäs nainen tuo! sanoi sotaherra käyden tuttavallisesti vierustoverinsa käsikoukkuun. Ooh!
Hän maiskautti huuliaan kuin olisi osterin nielaissut, kooten samalla sormenpäänsä suppuun ja heittäen hekumallisena lentosuukkona jumalille nautintonsa rajattoman tyytyväisyyden ja kiitollisuuden.
Taidat olla aika sybariitti, tuumi Paavo Kontio mielessään. Mutta ääneen hän sanoi:
—Herra kenraali tuntuu häneen nähden tarkistaneen jonkun verran mielipidettään?
—En hänen sukuperänsä suhteen. Mutta mikä nainen! Ooh, minä alan ymmärtää aina paremmin veljenpoikaasi, muistossa autuasta muuten.