Häntä itseään voi tuskin tuntea eilisestä. Hän oli leikannut lyhyeksi partansa, joka harmahti jo, hän oli sukinut huolellisesti tukkansa, joka jo myös oli kulmilta hopeoitunut. Hän oli jättänyt saappaansa ja jääkäritakkinsa sekä pukeutunut kiiltokenkiin ja pitkään, mustaan diplomaattitakkiin, joka sopi erinomaisesti hänen kookkaalle hartehikkaalle vartalolleen. Hohtokivillä koristeltu kravattineula rinnassa ja neilikka napinlävessä … hän vaikutti ranskalaiselta ministeriltä, jota vaikutusta hänen mustat, etelämaiset silmänsä ja kalpea ihonsa vielä lisäsivät.
Ja kuinka hän pyörähteli! Ja kuinka hän käännähteli! Hän oli kymmenen vuotta eilisestä nuorentunut.
Sinikka-rouva loi tyytyväisen, hilpeätä mielihyvää ilmaisevan katseen häneen eikä voinut olla edullista mielipidettään hänestä myös matkatoverilleen välittämättä.
—Katsokaapas vain! hän virkahti hymyillen. Herra tohtori on tehnyt oikein toalettia meidän kunniaksemme.
—Aivan niin, kumarsi Paavo Kontio. Minun on aika ihmistyä jälleen. Tiedättekö, että olen elänyt täällä jo toistakymmentä vuotta kuin metsänpeto.
—Kertokaa, mitä te olette tehnyt täällä! Olen kuullut, että te teette taikoja.
—Joskus niitäkin. Mutta pääasiallisesti minä olen vain tappanut aikaa. Ja sitä murhaa ei muistaakseni huomannut kieltää Mooseskaan, suurin kaikista lainsäätäjistä.
—Eipä tiedä, sillä se on itsemurhaa, lausui Sinikka-rouva miettivästi.
—No, sitten täytyy minun myöntää, että se ainakin on itsemurhan vaarattominta lajia. Tässä olen minäkin parhaani mukaan koettanut harjoittaa sitä jo toistakymmentä vuotta, kuitenkaan täydellisesti onnistumatta.
—Jos te olette onnistunut yhtä epätäydellisesti kaikessa muussa, yritti Sinikka-rouva siihen…