—Niin toivon, ett'ette todellakaan pidä minua minään Onnen-Pekkana muussa suhteessa kuin siinä, että minulla on onni tänään nähdä teidät kattoni alla. Maljanne!
—Maljanne!
Aamiainen jatkui mitä parhaan ruokahalun ja rattoisimman mielialan vallitessa. Pajalan herra oli ollut jo varhain aamusta liikkeellä, hän oli tutkinut puiston ja puutarhan, tutustunut sekä pehtoriin että emännöitsijään, joka tuntui olevan uskonnollismielinen ihminen ja taitava salaatinlaittaja…
—Kuulkaa, hän on ollut jo keittiössäkin! huudahti Sinikka-rouva taputtaen ihastuneena käsiään. Eikö se ole verratonta, herra tohtori?
Epäilemättä se oli hullunkurista myös Paavo Kontion mielestä, joka huomautti, että heidän oli sitäkin suurempi syy ottaa lisää salaattia, kun heidän nuori ystävänsä varmaan oli itse ottanut tehokkaasti osaa sen valmistukseen.
—Tietysti, jatkoi Pajalan herra yhä edelleen samalla poikamaisella leikillisyydellään. En voinut vastustaa todellakaan tuota kiusausta. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Susanna muori antoi minun jotakuinkin selvin sanoin ymmärtää, että minä olin nuori nokkaviisas, joka olin tietävinäni kaikki, vaikka en vielä tiennyt mitään, ja että munan yleensä oli turha tulla kanaa opettamaan.
—Hän ajoi ulos teidät? hymyili Paavo Kontio.
—Hän suorastaan riepoitti minut pihalle. Mutta jumalan kiitos, että minulla kehumattani on sangen kaunis laulun-ääni. Istahdin sentähden keittiön portaille ja viritin täydestä sydämestäni »Koko maailm' iloit' mahtaa…»
—Ah, siihen minä heräsin siis! nauroi Sinikka-rouva. Ja minä kun olin kyllin itserakas luulemaan, että tuo serenaadi oli minua varten!
—Ei, kyllä se pääasiallisesti oli kyökkipiialle tarkoitettu. Hän ymmärsi sen myöskin niin ja toi minulle vähän ajan perästä kaksi päärynää. Ne ovat tässä!