Ja hän kaivoi yleisen riemastuksen vallitessa todellakin taskustaan kaksi päärynää, joita hän tarjotteli jalomielisesti kummallekin. Häntä itseään näyttivät hänen aamulliset seikkailunsa sanomattomasti huvittavan.
Tuolla on hyvä omatunto, ajatteli Paavo Kontio, joka aina suuremmalla mielihyvällä häntä salaa tarkasteli. Kerrankin normaalisti kasvanut nuorukainen!
Sinikka-rouvalla taas ei ollut muuta aamusyntiä tunnustettavanaan kuin että hän oli omin luvin kiivennyt linnan kemialliseen kammioon. Sen ylemmä hän ei ollut uskaltanut, sillä siellä oli ruvennut näyttämään sangen salaperäiseltä.
—Se oli vahinko, huomautti Paavo Kontio, sillä sieltä ylhäältä, tähtitornista, on sangen kaunis näköala.
—Teettekö te kultaa? kysyi Pajalan herra, puraisten samalla mehukkaan suupalan päärynästään.
—En, minä etsin viisasten kiveä, vastasi Paavo Kontio.
—Ah, niinkö? kysyi Sinikka-rouva pää kallellaan. Ettekä vielä ole järkeänne sen enempi kadottanut!
—Minä puolestani olen päättänyt kadottaa sen vain kauniiden naisten vuoksi, ilmoitti Pajalan herra.
—Ettekä ole saanut siihen tilaisuutta? kysyi Sinikka-rouva hurmaavimmalla hymyllään.
—En siitä syystä, että te ette ole antanut minulle tilaisuutta, vastasi Pajalan herra.