—Oh, tiedän hyvin, että te jo nyt olette minut tavalliseksi nahkapojaksi alentanut! huokasi Pajalan herra. Sallikaa minun varoittaa teitä, herra tohtori! Tämä suloinen sukulaiseni on sangen uskoton luonteeltaan.
—Tarkoitatte, että hän on uskollinen mieluimmin itselleen, oikaisi Paavo Kontio. Omasta puolestani olisi minun kiittämätöntä sitä valittaa, ainakin niin kauan kuin hän ei vielä ole katsonut hyväksi muuttaa toiseen taloon.
—Näin kohdellaan turvatonta naista! huudahti Sinikka-rouva, kohottaen käsivartensa traagillisesti taivasta kohden. Minä alan huomata, että perhe on yhteiskunnan perustus.
—Arvaan, että teidän miehellänne on tällä hetkellä sama mielipide, lausui Pajalan herra filosofisesti. Myöskin minä tunnen sielussani merkillistä taipumusta samaan ajatustapaan.
—Hän käy aina haaveelliseksi, kun hän on juonut liikaa, oli Sinikka-rouva kuiskaavinaan Paavo Kontiolle. Silloin muistaa hän aina morsiantaan, minun tytärpuoltani.
—Hyvä, ettei hän muistele muiden morsiamia, huomautti Paavo Kontio, kuten joku toinen ehkä olisi valmis hänen sijassaan tällä hetkellä tekemään. Onko hän kaunis muuten?
—Ei, vastasi Pajalan herra raskaasti. Mutta minä luulen, että hän on uskollinen luonteeltaan.
—Älkää uskoko häntä! väitti vilkkaasti Sinikka-rouva. Hänen morsiamensa on oikein kaunis tyttö kaikkien muiden mielestä. Mutta hän tuossa on niin mustasukkainen, että hän ei salli edes puhuttavan lemmittynsä kauneudesta.
—Tyttöparka! huokasi Paavo Kontio suurimmalla osan-otolla. Kuinka hän voi elää sitten?
—Ja kuinka tuollaiset saa elää? vahvisti Sinikka-rouva, näpäyttäen samalla nuorta sukulaistaan omenansiemenellä. Eikö totta? On oikein, että hän joutuu naimisiin?