Paavo Kontio katsoi kummastuneena häneen.
—Arvasit…? Täytyi…? Miksi hän muka ei voisi olla minulle samantekevä?
—Ei! jatkoi Jaakko Jaakon-Lauri äskeiseen pateettiseen äänilajiinsa.
Ei se käy … ei se käy meidän ikäpolvellemme.
—Mikä?
—Vaihtaa noin vain niinkuin vanhaa saapasta rakkautemme esinettä. Ei! Nykyajan kevytmielisille ihanteettomille ihmisille se voi olla mahdollista, mutta ei meille. Rakkaus on meille pyhä…
—Epäilemättä. Mutta…
—Älä keskeytä minua!… Me olemme ja pysymme vanhoina romantikkoina. Jos me rakastumme, me rakastumme ijäksi… Me kuulumme siihen polveen, siihen Asra-heimon polveen, jonka lapset kuolevat, kun he rakastavat, kuten ikimuistoinen Heine sanoo.
Hän kohotti kätensä todellakin taivasta kohden.
Paavo Kontio uskoi tuskin enää silmiään. Eikö tuo vanha alkoholisti ollut aivan tosissaan liikutettu? Taikka oliko väkevä whisky jo nyt ehtinyt hänen päähänsä kihahtaa? Myöskin saattoi olla mahdollista, että hän vain leikki liikutusta. Jaakko Jaakon-Lauri oli vanha vensperi, joka ei ollut ensimäistä kertaa pappia kyydissä.
Jos hänen tarkoituksensa oli ehkä saattaa saman liikutuksen valtaan myös vanhaa toveriaan, hän epäilemättä erehtyi siinä suuresti tällä kertaa. Paavo Kontio oli jo ennakolta hänen suhteensa palovakuutettu. Keskeyttää hän ei enää tahtonut eikä tohtinut toveriaan. Mutta hän seurasi tämän jokaista liikettä ja ilmettä mitä suurimmalla mielenkiinnolla.