Jaakko Jaakon-Laurin rillejä oli ruvennut sumentamaan. Hän otti ne vakavana nenältään, kääntyi hiukan syrjäänpäin, haki puhtaan ruudukkaan nenäliinan pitkäntakkinsa takataskusta, kääritteli sen huolellisesti auki ja rupesi sen nurkalla lasejaan kuivailemaan. Samalla räpytteli hän silmiään niin hartaasti ja uskottavasti, että outo olisi voinut luulla olevan kysymyksen vähintään hänen isänsä ja äitinsä kuolemasta.
—Mi-minä, minä tiesin, hän jatkoi katkonaisesti, että sinä rakastit häntä nuoruudessasi. Ja minä tiesin, että hän … hän rakasti myös sinua. Rouva Sinikka! Ah, hän … hän oli sinun arvoisesi! Me olimme kaikki rakastuneet häneen. Mu-mutta hän valitsi sinut. Ja siinä teki hän oikein, sillä si-sinussa oli enempi kuin meissä muissa, si-sinussa oli aatetta, ihanteellisuutta… Si-sitten tuli tuo toinen. Niin noh, enhän minä ymmärrä niitä seikkoja! Mutta minä tiedän, että sinä et ole voinut ko-koskaan häntä unohtaa… Eikä hän sinua. Ja ku-kun minä nyt kuulin tuosta hirvittävästä tapauksesta, tuosta ka-ka-katastrofista Kuusistossa, niin minä ajattelin: Mi-miksi on ihmisellä tovereita? Eikö siksi, että he vaikealla hetkellä rientävät häntä tu-tukemaan?
Hän oli saanut rillinsä kuntoon ja painoi ne jälleen paikalleen. Niisti sitten nenänsä, kääri nenäliinan kokoon ja pisti sen takkinsa takataskuun yhtä huolellisesti kuin oli ottanutkin. Rykäisi pari kertaa pontevasti niinkuin mies, jolla on tunteellinen sydän, mutta joka sittenkin kykenee hillitsemään liiallisen herkkyytensä, siirtyi takaisin sohvankulmaan ja heitti kuiviltaan kurkkuunsa pari whiskylasia. Nyt vasta hän näytti päässeen takaisin ennalleen.
Paavo Kontio antoi hänen vielä varmuuden vuoksi hetkisen rauhoittua.
—Etköhän sinä nyt sentään jonkun verran liioittele tuon tapauksen merkitystä? hän uskalsi sitten huomauttaa. Ainakaan asianomaisista itsestään tuskin kukaan ottanee sitä noin tuiki vakavasti, tuskin hänen miehensäkään.
—Sinä et siis vielä tiedä mitään?
—En muuta kuin mistä jo olemme puhuneet. Siinä on siis jotakin muuta?
—On. Hänen miehensä on kuollut, vastasi Jaakko Jaakon-Lauri vakavasti.
Paavo Kontio hypähti tyrmistyneenä seisomaan.
—Kuollut? Milloin ja missä?