—Kuusistossa. Eilen-illalla noin klo 1/2 10. Kunnanlääkäri, joka heti kutsuttiin saapuville, on todennut kuolin-ajan.
Nyt oli Paavo Kontion vuoro viinilasinsa pohjaan tyhjentää.
Sitten hän nojaten nyrkkeihinsä kumartui pöydän yli ja katsoi kiiluvin silmin Jaakko Jaakon-Lauriin, joka nyt jälleen jääkylmänä istui paikallaan, tiirottava katse rillien yli tähdättynä häneen.
—Ja he saapuivat tänne klo 12! hän sähisi raskaasti hengittäen. Sinä väität siis…?
—Minä en väitä mitään. Minä pysyn ainoastaan tosiasioissa.
—Kyllä, sinä väität! Sinä väität siis, että kuolema on tapahtunut sattumalta juuri samassa silmänräpäyksessä kun ne lähtivät Kuusistosta?
—Taikka sattumalta sitä ennen. Mitään muita mahdollisuuksia ei ole olemassa.
—Kyllä! On kolmas!
—Mikä?
Paavo Kontio oikaisi itsensä, näpisti huulensa ohuiksi kuin viiva ja virkahti leimahtavin silmin, kumahutellen pöytää raskaasti rystysillään: