Teatterinäyttämöllä hän oli parikymmentä vuotta sitten nähnyt ensi kerran Sinikka-rouvan ja oli tämä hänet heti siitä hetkestä saakka ikuiseksi, elinkautiseksi orjakseen valloittanut. Siitä saakka hän ei ollut ajatellut muuta kuin häntä, hänen saavuttamistaan, hänen miellyttämistään ja kohoamistaan niin korkealle kuin suinkin hänen arvioivassa mielipiteessään.
Hän oli ollut jo siihen aikaan lakitieteen kandidaatti ja palvellut senaatissa. Hän oli jo silloin ollut yleisesti tunnustettu tulevaisuuden mies, samoin kuin hän koulunpenkiltä saakka oli ollut lahjakkain toveripiiristään. Hän oli tuntenut kaikkien kykyjen kytevän itsessään, kaikkien mahdollisuuksien poveaan paisuttavan. Mutta hänen elämältään oli puuttunut varmaa päämäärää. Hän oli ollut kuin kotka korkean vuoren laella, jota kaikki ilmanrannat, kaikki rajattomat, tuntemattomat avaruudet puoleensa houkuttelevat.
Nyt oli hän saanut päämäärän itselleen: Sinikka. Nyt olivat kaikki kuulakkaat, epämääräiset kangastukset ottaneet muodon ja yhdeksi ainoaksi, armaaksi, väikkyväksi ja välähteleväksi kuvajaiseksi pukeutuneet: Sinikka…
Sinikka oli hänet määritellyt, koonnut ja rajoittanut, pannut kuin silmälaput hänen sinne tänne sinkoutuvalle katseelleen ja vaatinut hänen kiinteästi ja voimakkaasti yhteen suuntaan katsomaan.
Silloin hän oli jättänyt hallinnollisen alansa, joka saattoi tarjota vain hitaita, joskin helposti leikattavia laakereita hänen kärsimättömälle kunnianhimolleen. Eikähän se sitäpaitsi sopinut oikein yhteen myöskään Sinikan jo varmaksi viitotun elämän-uran kanssa, joka oli teatteri ja jolla niin häikäisevä tulevaisuus näytti häntä odottavan. Kaukana siitä, että Paavo Kontio nimittäin olisi itsekkäästi tahtonut häntä siitä luopumaan ja uhraamaan pyhiä, taiteellisia päämääriään omille julkiseen kansalaistoimintaan tähtääville tarkoitusperilleen. Päinvastoin! Sinikan tuli saada kasvaa ja kehittyä vapaana, kukkia kauniisti omassa korressaan. Vain itsenäisinä, vain vertaisina, vain toistensa arvoisina nykyaikaisina ihmisinä he tahtoivat toisilleen kätensä ojentaa.
Näin he olivat keskenään haaveilleet. He olivat olleet salakihloissa, he olivat näkyneet yhdessä kaikkialla. Ihmiset olivat jo tottuneet heitä toisilleen kuuluvina pitämään. Kerrankin sopiva pari! kuiskineet heidän ohi kulkiessaan… Kerrankin kaunis kansallinen pari! huomauttaneet toiset ja heille sydämessään kaikkea onnea ja menestystä toivottaneet.
Ja heidän onnensa tähti oli noussut yhä! Paavo Kontio oli ruvennut lukemaan, valmistanut väitöskirjansa, tullut lakitieteen tohtoriksi ja dosentiksi yliopistoon. Hän oli pyrkinyt opin kukkuloille, ei suinkaan tavalliseksi, toisten vasikalla kyntäväksi, muiden tuloksia märehtiväksi tusinaprofessoriksi, vaan todelliseksi suureksi tiedemieheksi, joka loisi jotakin uutta, keksisi uusia malmisuonia ja iskisi esiin uusia tietämisen, elämisen ja onnellistumisen ehtoja ihmisille. Kansantaloudelliset tieteet olivat tuntuneet hänestä siihen sopivimmilta, jotapaitsi ne aina olivat häntä erikoisesti viehättäneet. Niiden ala oli meidän maassamme vielä aivan raivaamaton ja näytti odottavan vain asiaansa innostunutta, tarmokasta uranuurtajaa.
Samaan aikaan oli myös Sinikka kulkenut voitosta voittoon. Teatterin johtokunnan huomio oli kiintynyt häneen aina enemmän, hän oli saanut aina tärkeämpiä tehtäviä osalleen ja saavuttanut aina suurempaa yleisönsuosiota. Samassa asteikossa olivat parantuneet myös hänen palkkasuhteensa ja kohonnut hänen yhteiskunnallinen asemansa. Hän oli seurustellut pääkaupungin parhaissa piireissä, pitänyt itsekin jo pientä salonkia, jonka etuoikeutettu isäntä oli ollut tietysti Paavo Kontio itse, mutta jossa olivat, paitsi näyttelijöitä ja sanomalehtimiehiä, näkyneet monet tieteen ja taiteen tulevista suurmiehistä, niistä, jotka sitten parin seuraavan vuosikymmenen aikana olivat kyntäneet niin syviä vakoja koko isänmaan viljelykseen.
Ne olivat olleet heidän onnellisimpia aikojaan. He olivat kävelleet, he olivat keskustelleet, he olivat lukeneet ja haaveksineet yksissä, vieläpä työskennelleetkin, sillä Sinikka ei esittänyt mitään uutta osaa, jota hän ei sitä ennen olisi tuhanteen kertaan pohtinut, tutkinut ja eritellyt Paavo Kontion kanssa. Työskentely oli ollut tosin hiukan yksipuolista, sillä hänen tieteellisiin tutkimuksiinsa taas ei Sinikan osan-otto luonnollisista syistä ollut eikä voinut olla yhtä läheinen. Mutta se ei häirinnyt heitä ensinkään eikä kumpikaan heistä tuohon asioidentilaan sen suurempaa huomiota kiinnittänyt.
Kuitenkin piili siinä pieni vaara, joka kasvoi päivä päivältä suuremmaksi. Paavo Kontio luisui yhä enemmän pois alkuperäisistä tieteellisistä harrastuksistaan kohti taiteellisia piirejä ja teatteri-elämää, missä hänen asemansa oli vain Sinikan innokkaimman ihailijan ja missä hänellä muuten oli varsin vähän taikka ei mitään tekemistä. Seuraukset siitä tulivat sangen pian näkyviin. Hänen suuret tieteelliset saavutuksensa tuntuivat jostakin syystä odotuttavan itseään, hänen täytyi elää korkeaa elämää, olla joka ilta ulkona, näytellä mesenaattia ja yhteiskunnallista arvohenkilöä. Hän velkaantui! Yhä useammin hän näki olevansa pakotettu vetoamaan rahalaitosten ja toveriensa hyväntahtoisuuteen sekä taksoittelemaan ystäviään sen suuremman tai pienemmän hyödyn mukaan, mikä hänelle saattoi olla heidän mahdollisesta pankkinimestään.