Järkevänä miehenä huomasi hän sen kyllin aikaiseen, ettei mitään kaikuvampaa kuperkeikkaa tapahtunut. Hän laski menonsa ja melkein olemattomat tulonsa ja oivalsi, ettei käynyt päinsä näin jatkaa enää. Silloin hän päätti tehdä nopean ratkaisun ja ruveta asianajajaksi.
Silloin hän olisi myöskin mielellään mennyt naimisiin. Mutta kun hän tuota asiaa lähemmin ajatteli, hän huomasi itsekin, miten mahdotonta, miten naurettavaa se olisi ollut hänen nykyisessä tilanteessaan. Täytyi ensin ansaita rahaa, paljon rahaa! Eihän heidän, hänen ja Sinikan, sopinut niinkuin monen muun naimisiin mennessään supistautua ja vetäytyä omaan pieneen kotipiiriinsä. Hehän kuuluivat, Sinikka varsinkin, ensisijassa kansalle ja yhteiskunnalle ja vasta sitten toisilleen ja omalle itselleen. Sinikan oli ennen kaikkea säilytettävä julkinen asemansa ja tulevaisuutensa. Herra siunatkoon, mitä olisivatkaan heidän yhteiset tuttavansa ja vielä enempi laajat, heille tuntemattomat kansalaispiirit ja kansankerrokset sanoneet, jos olisivat eräänä kauniina päivänä saaneet kuulla, että he olivat vain oman pienen, yksityisen perheonnensa ympärille kuin kaksi varpusta pesiytyneet!
Ei! Sellainen saattoi käydä päinsä vain pikkusieluille. Heidän oli aatteiden, pyhien, kansallisten aatteiden lippua korkealla kannettava ja kuuluttava maansa henkisen valiojoukon eturintamaan.
Varsinkin oli se tärkeätä Sinikalle, jonka julkinen menestys ja tulevaisuus riippui kokonaan päivän suosiosta, päivän mielipiteestä. Yleisö oli oikullinen kuin meren aalto. Minkä se tänään kohotti korkealle taivaisiin, sen saattoi se jo huomenna lyödä murskaksi ja syöstä syvyyteen! Se oli vielä oikullisempi ja hirmuvaltaisempi kuin taiteen pyhä valtiatar itse, joka sanomalehdistön yhtäpitävien, dityrambisten arvostelujen mukaan näytti juuri Sinikan taiteilijapersoonallisuudessa olennoituneen.
Ei! Avioliitto ei saanut olla hänelle askel alaspäin, vaan ylöspäin! Hänen, Paavo Kontion, yksinkertainen velvollisuus oli ensin luoda hänen arvoisensa jalusta, hänen arvoisensa valta-istuin, ennen kuin hän hyvällä omallatunnolla voisi pyytää sydämensä valittua sille sijoittumaan.
Sinikka oli hänelle kaikki kaikessa. Hän oli kehittynyt jo niin pitkälle rakkaudessaan, ja rakkauden pyhässä vertaisuudessa, että hän ei pitänyt itseään enää rakastamansa naisen arvoisena!
Hän oli sitten ajanut asioita ja ansainnut rahaa. Hänen velkansa olivat vajaassa vuodessa suoritetut. Mutta hän tarvitsi enemmän, aina enemmän rahaa, sillä samassa määrin kuin hänen varallisuutensa karttui, kasvoi ja korkeni myös hänen päämääränsä. Hän huomasi, hän tunsi sormenpäissään nyt vasta ensi kerran rahan arvon ja sen mukaan seuraavan vallanhekkuman, jota hän ei tahtonut käyttää eikä nauttia ennenaikojaan, vaan sitten kerralla, sitten muutamissa vuosissa, yht'aikaa onnensa ja lempensä ylimmän autuuden kanssa…
Mitä enemmän hän rikastui, sitä enemmän hän rakastui rahoihinsa. Kymmenientuhansien tulot eivät enää riittäneet hänelle, täytyi ansaita satojatuhansia ja miljoonia. Hänestä oli kuin hän kultaa kootessaan olisi koonnut pidätettyä voimaa, keskitettyä energiaa kellareihinsa … ei vain kulta- vaan ruutitynnyreitä, jotka kaikki kerran räjähtäisivät hänen tahdostaan.
Samalla hän oli innostunut yhä enemmän myös itse asianajo-toimen ammatilliseen puoleen, joka aluksi oli näyttänyt hänestä niin suppealta ja vähäpätöiseltä. Mitä älyn ja järjen voimistelua, mitä hermokiihotusta, mitä vaihtelevia mielialoja ja todellisen, elävän elämän tauluja se tarjosikaan! Ja mitä tilaisuutta elämää ja sen olosuhteita vallitsemaan, hallitsemaan ja muodostamaan mielensä mukaisiksi!
Hän syöksyi siihen tulisen luonteensa koko kiihkeydellä. Hän ajoi oikeita asioita ja vääriä, sekä sellaisia, jotka hän alusta alkaen tiesi vääriksi, että sellaisia, jotka vasta oikeudenkäynnin kestäessä hänelle vääriksi osoittautuivat. Mutta hän voitti melkein aina, ja se oli pääasia! Hänen maineensa kasvoi, hänen varallisuutensa lisääntyi, hän näytti yhä edelleen olevan onnen helmalapsi…