Sellaisena piti hän itsekin itseään ja oli valmis myöntämään, että hän nyt vasta oli oikeastaan joutunut omalle alalleen. Sitäpaitsi hän oli tullut ikäänkuin lähemmäksi Sinikkaa … lähestynyt häntä oman jokapäiväisen työnsä ja ammattinsa kautta eikä enää pelkkien aatteellisten ja ihanteellisten pyrkimyksiensä. Tämä oli teatteria, tämä oli teatterilavaa tämäkin, joka esitti maailmaa, eikä suinkaan vähemmän jännittävää tai seikkailurikasta, joskin todellisempaa. Inhimilliset edut ja intohimot iskivät tässäkin vastakkain, tässäkin tarvittiin ohjaajia ja näyttelijöitä, taitavia näyttelijöitä, ja kaikkien henkisten kykyjen ylivoimaista, yliluonnollista pingoittamista. Sanomalehdet kirjoittivat tästäkin, yleisö seurasi tätäkin henkeä pidättäen, tässäkin ajelivat voitot ja tappiot, nöyryytykset ja kättentaputukset toisiaan.
Ja tässä teatterissa hän oli paras näyttelijä, sen ensi-iltojen sankari ja kuningasrakastaja!
Nyt heidän tietysti olisi sopinut erinomaisesti mennä naimisiin, mutta heistä kumpikaan tuskin ehti sellaista ajattelemaan. Heillä oli nyt työtä yli kaulan kummallakin, he tapasivat harvemmin toisiaan, ja kun he tapasivat, he juttelivat vain uusista voitoistaan ja vielä voitettavista vastustajistaan, niiden juonien, niiden vehkeiden ja sotasuunnitelmien tyhjäksitekemisestä… Tietysti he menisivät naimisiin, mutta sitten, sitten! Täytyihän heidän ensin voittaa, lopullisesti voittaa, kummankin tahollaan, ja taata itselleen ijäisesti pilvetön, ijäisesti varma ja turvattu tulevaisuus…
Samalla kehittyi ja muuttui muuksi myös koko heidän henkinen olemuksensa. He olivat olleet aluksi aatteellisesti innostuneita kumpikin, kumpikin kyvykkäitä, häikäilemättömiä ja kunnianhimoisia. Samat luonteenominaisuudet polttivat, valaisivat ja kiihoittivat heitä vieläkin, joskin heidän kiihkonsa oli käynyt aina henkilökohtaisemmaksi ja heidän aatteensa yhä enemmän sulanut yhteen heidän aina suurempaa vapautta, aina laajempaa liikkumistilaa ja toiminta-alaa vaativan yksilöllisen mahtipontensa kanssa. Epäilemättä he olivat kumpikin itsenäistyneet. Mutta samalla he olivat itsensä niin ihannoineet omien entisten jumaliensa vertaisiksi, että he eivät olisi, vaikka olisivat tahtoneetkin, enää voineet omaa pientä minäänsä suuresta erottaa.
Kumpikin he olivat ennen olleet aatteen ajajia. Paavo Kontiosta oli tullut asianajaja. Ja Sinikasta oli entisen heleäposkisen, tähtisilmäisen, reippaan ja luonnollisen suomalaisen tytön sijasta tullut keinotekoinen teatteritähti, joka kynsin hampain ajoi omaa asiaansa ja taisteli naarassuden tavoin joka hetki asemastaan sekä kulissien takana että yleisön suosiossa.
Tietysti heillä vielä nytkin oli silloin tällöin aatteellisia keskusteluja keskenään. Ennen oli Ibsen ollut heidän jumalansa. Sitten olivat Nietzsche ja Rembrandt kasvattajana-nimisen kirjan tuntematon tekijä tulleet hänen tilalleen, kunnes hekin olivat saaneet väistyä Ruskinin ja eräiden kansantaloudellisten kirjailijain tieltä, joiden nimiä Sinikka tosin ei voinut muistaa koskaan, mutta joihin hän sai rajattoman uskon ja luottamuksen Paavo Kontion lennokkaiden esitysten kautta.
Kauneutta kaikille! oli ajan tunnussana. Toinen, paljon proosallisempi, kuului: Kaikille leipää! He valitsivat kumpikin sen mikä oli lähinnä heitä, eikä heillä ollut myöskään syytä olla tähän valintaansa tyytymättömiä.
Sinikka valitsi edellisen. Se merkitsi hänelle aina laajenevaa populariteettia, aina syvempien kansankerrosten kannatusta, itsensä ja oman taiteensa säteilemistä aina avartuviin, aina kiitollisempiin ja ylistävämpiin ympyröihin. Paavo Kontio valitsi jälkimäisen. Se merkitsi hänelle taas aina herkempää kaikupohjaa, aina aatteellisempaa sädekehää, aina tukevampaa valtiollista ynnä yhteiskunnallista valta-asemaa… Ja, hyvin ymmärretty, myöskin leveämpää leipää hänelle itselleen!
Hän antoi valita itsensä valtiopäiville. Hän tahtoi muuttaa senkin teatteriksi ja kättentaputus-paikaksi niinkuin hän jo oli muuttanut käräjätuvan.
Mutta silloin, juuri kesken hänen korkeinta nousuaan, oli särkynyt hänen suhteensa Sinikkaan, ja samalla järkähtänyt koko se pohja ja perustus, jolla hänen sisäinen olemuksensa lepäsi ja jolle rakentuivat kaikki hänen korkealentoiset tulevaisuudenunelmansa.