Kuinka se oikeastaan oli tapahtunut? Hän olisi tuskin itsekään enää voinut tehdä lähemmin selkoa siitä. Hän muisti vain, että hänellä oli ollut paljon työtä siihen aikaan ja että hän oli vain harvoin ehtinyt Sinikan kanssa seurustelemaan. Sitten hänen oli täytynyt yksityisten asioittensa vuoksi lähteä pitkälle matkalle jonnekin Pohjois-Suomeen. Siellä oli hänet yllättänyt tieto Sinikan kuulutuksesta Kuusiston herran kanssa.
Hänen järkensä oli seisahtunut, hän ei ollut aluksi ymmärtänyt mitään. Sitten oli tuska, raivo ja häpeä hänet täyttäneet… Kuusiston herra! Kuka oli Kuusiston herra? Raaka, sivistymätön aatelistomppeli, rikas tilanhaltija ja tilansa metsien myöjä, tunnettu elostelija ja rotukoirien kasvattaja, vailla kaikkia korkeampia henkisiä harrastuksia eikä edes mitään mainehikkaampaa, Suomen aikakirjoissa kuuluisaa sukuakaan… Leskimies vielä päälle päätteeksi! Ei siis millään tavalla kelvollinen Sinikan kengännauhojakaan päästämään.
Paavo Kontio ei ollut tiennyt, pitikö hänen itkeä vai nauraa. Luultavasti hän oli tehnyt molempia… Hän ei ollut senjälkeen tavannut enää Sinikkaa. Tämä oli viettänyt häitään vielä samana keväänä, eronnut teatterista ja muuttanut uusille asuinsijoilleen… Vain suurimmalla tahdonponnistuksella oli Paavo Kontio jaksanut valtiopäivätyönsä loppuun suorittaa. Hän ei ollut puhunut koskaan niin hyvin kuin silloin. Koskaan ei hänen järkensä ollut niin jääkirkkaana kimallellut, koskaan eivät sitovat, lukkoon-lyövät vuorosanat niin musertavina sataneet hänen huuliltaan. Mutta yleisö, joka haltioituneena kuunteli häntä, säädynjäsenet, joiden mielipiteen hän määräsi, eivät olleet voineet aavistaa, mitä maksoi hänelle tuo ponnistus, kuinka kylmät kyyneleet tippuivat hänen silmistään hänen usein aamupuoleen yötä yksinäisen kammionsa permantoa mitellessään ja miksi häneltä usein kesken valiokunnan asiallisimpia keskusteluja äkisti haihtui kaikki ja hän jäi hetkiseksi hajamielisenä tyhjään ilmaan tuijottamaan.
Jumalan kiitos, valtiopäivät loppuivat nekin aikoinaan ja hän oli vapaa! Hän teki pitkän pikamatkan ympäri Europaa. Mutta murhe kiirehti hänen kantapäillään. Hän päätti vihdoin olla sitä pakenematta. Hän palasi kotimaahan, osti palstatilansa ja rupesi muun paremman homman puutteessa sitä mieleisekseen muuttelemaan ja rakentelemaan.
Kaiken julkisen toiminnan jatkaminen oli tuntunut hänestä mahdottomalta… Miksi tehdä mitään? hän oli kysynyt itseltään. Eihän sillä kuitenkaan olisi mitään tarkoitusta.
Ja kaiku hänen sydämensä onkaloista oli vastannut varmasti ja vääjäämättömästi: Ei mitään! Millään ei ollut enää mitään tarkoitusta.
Mitä sitten oli seurannut, oli ollut kuin horrosta, kuin unta hänelle. Kuin unessa hän oli elänyt päivänsä, kuin unessa koettanut yhtä ja toista toimitella.
Unta oli ollut eilinen ilta, kuin unta myös se hetki, jolloin hän jälleen niin monen pitkän vuoden perästä oli tuntenut Sinikan valkeat käsivarret kaulallaan… Ja mitä oli tämä aamu ollut? Vain unta, vain pahaa, hirvittävää painajaista, joka oli hänen kurkkuunsa kiinni kouristanut ja tahtonut hänet tukahduttaa.
Nyt vasta junassa, Jaakko Jaakon-Lauria vastapäätä istuessaan, hän tunsi täysin heräävänsä… Minne hän oli menossa? Mitä hän aikoi? Kuinka oli uhkaava onnettomuus torjuttava?… Kaikki selvisi hänelle muutamissa silmänräpäyksissä.
Täytyi tehdä jotakin, täytyi toimia ripeästi ja voimakkaasti! Tuo sama vaistomainen tunne, joka äsken kotona oli hänet paikaltaan ponnahuttanut ja saanut matkalle hänet, täytti nyt koko hänen olentonsa. Tuumat ja ajatukset tikkuilivat hänen aivoissaan kuin veri kauan puutuneessa jäsenessä. Kohta ne kerääntyivät, kiintyivät ja pusertuivat lujaksi, itsetietoiseksi päätökseksi, joka lankesi hänen ylitseen kuin virvoittava kevätsade poutineelle, routapohjaiselle kesannolle.