Hänen oli jälleen ruvettava asianajajaksi!
Nyt, jos koskaan, oli hänellä selvä päämäärä, selvä toimiohje: Sinikka oli joka tapauksessa pelastettava. Jaakko Jaakon-Lauri oli ollut oikeassa: siitä edellytyksestä oli lähdettävä. Mitä sitten seurasi, oli niin selvää ja yksinkertaista, että häntä oikein pyrki, kesken kaikkea nykyisen tilanteen traagillisuutta, herttaisesti hymyilyttämään. Sinikka tarvitsi lakimiestä … no niin, hän oli lakimies! Sinikkaa tultaisiin syyttämään rikoksesta … no niin, hän puolustaisi ja pesisi puhtaaksi hänet! Sinikka mahdollisesti aluksi vangittaisiin, kenties tuomittaisiin alioikeudessa … no hyvä, hän käyttäisi kaiken kykynsä, kaiken tarmonsa, kaiken kokemuksensa ja tietorikkautensa hänen vapauttamisekseen!
Maksoi, mitä maksoi! Oli hän sitten syytön tai syypää! Jälleen niinkuin entisinä parhaina päivinään hän tunsi tuon häikäilemättömän itsekohtaisen mahtiponnen poveaan paisuttavan, joka välitti viis oikeudesta ja vääryydestä, joka tunnusti vain yhden oikeuden, nimittäin voimakkaamman, ja oli valmis siitä kenen kanssa hyvänsä miekkaansa mittelemään.
Nyt tunsi hän taas olevansa entinen Paavo Kontio… Jumal' armahtakoon, ken aikoi hänen tielleen asettua!
Mutta voidakseen toimia kyllin laajasti ja voimakkaasti tuon yhden ainoan suuren tarkoitusperänsä saavuttamiseksi hänellä täytyi olla toimisto, eikä mikään nurkkatoimisto jossakin pihan perällä ja laitakaupungilla, vaan parhaalla mahdollisella paikalla, nykyaikaisesti järjestetty ja kalustettu. Myös apulaisia piti hänellä olla, pari ainakin, kaksi tai kolme tutkinnon suorittanutta lakimiestä, kirjanpitäjistä ja konttorineideistä puhumattakaan. Sillä täytyihän hänen jo oman maineensakin vuoksi ottaa myös muita asioita ajaakseen. Sitäpaitsi se oli aivan välttämätöntä tämän yhden, pyhän pääasian onnistumiselle.
Kukaan ei saanut arvata, että hän juuri sen vuoksi oli lähtenyt liikkeelle. Siksi täytyi hänen ehtiä avata toimistonsa jo ennen kuin Kuusiston salaperäiset tapahtumat rupeisivat päivänvaloon purkautumaan.
Siitä tulisi vaikein juttu, mikä hänellä vielä koskaan oli ollut ajettavanaan. Mutta sen parempi! Ja voiton hedelmä? Hän tuskin rohkeni sitä ajatella. Hän tuskin jaksoi kuvitella mielessään Sinikan rajatonta rakkautta ja kiitollisuutta…
Ja hän itse? Hän saisi vielä kerran oikaista itsensä täyteen mittaansa ja näyttäytyä hänelle kaikessa voimassaan ja kunniassaan!
8.
Juna vihelsi. Oltiin Helsingin asemalla.