Paljonpa niitä oli! Oikeuden tarvitsijain ja tietysti samassa määrin myös sen hankkijain luettelo näkyi hänen ajoistaan saakka suunnattomasti lisääntyneen. Mutta niinhän se on, niinhän se on, hän hymyili itsekseen, mitä vähemmän maassa lakia ja oikeutta, sen enemmän niitä, jotka elävät vääryydestä. Siinä suhteessa näyttivät viime-aikaiset olosuhteet erittäin hedelmällisesti vaikuttaneen.
Kuin syyssade sienten kasvuun! hän hymyili itsekseen.
Uusia nimiä, uusia nimiä… Kas vain, oli tuossa pari vanhaakin, jotka hän tunsi molemmat sekä oikeussalista että valtiopäiviltä… Tuo taas oli suuri sika! Ihme, että hänkin vain näkyi rehellisten ihmisten kirjoissa pysyneen… Uusia nimiä, uusia nimiä… Tuo oli ollut välillä senaattorina… Tuon kanssa hän kerran oli vetänyt kovaa sormikoukkua eräillä käräjillä Satakunnassa… Tuo taas oli ollut eräiden tehtaiden asianajajana, joilta hänen oli ollut usein pakko riidellä työväen tapaturma-korvauksia.
Uusia nimiä, uusia nimiä… Kumma kyllä, Jaakko Jaakon-Laurin nimeä hän etsi turhaan koko luettelosta.
Hän on mahtanut ostaa jonkun muun toimiston, tuumi hän, ja lopettaa entisensä? Ollut ehkä välillä virkamiehenäkin. Tullut erotetuksi ehkä ja ajaa nyt asioita toisten nimiin.
—Keh! Mitä kummia? Paavo Kontio! Ja ihan omassa persoonassaan! No, tulee mies meren takainen, ei tule turpehen alainen…
Paavo Kontio loi silmänsä ylös ja nousi nopeasti.
Se oli eräs hänen ystävänsä kirjailija, suuri kirjailija, saman ikäpolven miehiä ja hänen vanhoja nuoruudentovereitaan. He olivat yhdessä harjoittaneet paljon ylioppilaspolitiikkaa aikoinaan. Nyt he eivät olleet pariinkymmeneen vuoteen toisiaan tavanneet.
—Terve, sanoi Paavo Kontio, sydämellisesti hänen kättään puristaen.
Hauska nähdä noin hyvissä voimissa sinua.
—Samoin sinua!… Mies kuin honka! Sinä asut siellä maalla?
Minkälaiset metsästysmaat siellä on?