—Mikä lie ollut, henkien manaaja!… Minä heitä en ole nähnyt enkä kuullut milloinkaan.
—Et edes heidän siipiensä suhinaa? uskalsi Paavo Kontio kysyä piloillaan.
—En. Runoilijat mitä lienevät kuulevinaan… Kyllä se, mikä minun kirjoissani seisoo, on kaikki ihan tästä päästä, tällä omalla kaljamalla kasvanutta.
Hän taputteli leikillisesti kaljua, korkeaa päälakeaan, joka niin sopivan ja sopusuhtaisen elämänlaakerin tavoin täydensi hänen rotevaa, tukevaa ja yhteiskunnallista olentoaan. Eikä Paavo Kontio nyt, yhtä vähän kuin ennen nuorempanakaan, voinut olla häntä kaikessa hiljaisuudessa ihailematta.
Hänen läsnäolonsa vaikutti niin tyynesti ja turvallisesti. Siinä oli ainakin mies, joka ei turhia uneksinut, niin kirjailija kuin olikin, ei kuusiin kurotellut, mutta jos joskus sellaiseen ehkä erehtyikin, kapsahti vallan vikkelästi ja pehmeästi katajikkoon! Pysyi ylimalkaan koetellun, terveen järjen vaarattomalla keskitasolla, keskimitan miehenä ja olevien olojen kiinteäksi poljetulla maankamaralla. Mitä hän olisi nytkin mahtanut arvella hänestä, Paavo Kontiosta, jos olisi tiennyt hänen uudesta, käänteentekevästä elämänkohdastaan? Ja mitä varsinkin, jos olisi tiennyt sen syyt ja vaikuttimet? Olisi varmaankin epäilevästi hänen omaa pääkaljuaan koputtanut.
—Etkö istu? hän kysyi. Olisi hauska taas kerran pitkästä kotvasta hiukan leukailla sinun kanssasi.
—Saatanpa istuakin. Pistäysin tänne puhelimeen, mutta täytyy odottaa vähän… Ettäkö väittelemään vanhan asianajajan kanssa? Kyllä se on niinkuin rupeisi hullun vasikan kanssa kilpaa juoksemaan.
—Et ole tainnut kuullakaan, että aion uudelleen asianajajaksi.
—Niinkö? Ja sitäkö varten sinä täällä Helsingissä…?
—Niin. Panen näinä päivinä toimiston pystyyn. Mitäs sanot?