—En muuta kuin onnittelen. No, niin se on, ihminen palajaa aina takaisin ensimäiseen rakkauteensa.
—Rakkauteensa?
Paavo Kontio tunsi säpsähtävänsä. Oliko tuo peijakas jo nähnyt hänen lävitseen? Tiesikö tuo ehkä jotakin Sinikasta ja niistä salaperäisistä langoista, jotka liittivät hänen uudet puuhansa Kuusiston eilisiltaiseen murhenäytelmään? Saattoihan se jo olla kuinka yleisenä puheena hyvänsä. Ehkäpä jokainen muukin asettaisi hänen aikeensa, niin, vieläpä hänen äkillisen helsinkiläistymisensäkin samaan yhteyteen.
—Mitä Herran nimessä luulet rakkaudella olevan tämän asian kanssa tekemistä? tutkaisi hän, valmiina kaikki kieltämään.
—Muistelinpahan vain sitä ranskalaista lausepartta… Vai asianajajaksi! Et viihtynyt koroillaeläjänä?…
—En, vastasi Paavo Kontio tyyntyneenä. Pieniksipä ne on tainneet minun korkoni supistuakin. Maksoi paljon se linna.
—Pankki se on paras rahalinna. Minä, jos olisin sinun sijassasi, rupeisin pankinjohtajaksi. Kuule, etköhän sinäkin vielä muuta päätöstäsi?
—Rupea sinä!
—Jos vain olisin nuorempi mies. Olisi lysti räiskiä toisen rahoilla… Mutta hyvä se on asianajajankin ammatti! Ei siinäkään oma nahka usein liemessä ole.
Paavo Kontio tunsi nyt itsensä kokonaan tyyneksi. Ei hän sentään vielä lasikaappi ollut, ei sentään kuka hyvänsä voinut vielä nähdä hänen lävitseen.