—Ja sinä? kysäisi hän. Kokonaan kirjallisuudelle antautunut?
Suuri kirjailija haukotteli haikeasti.
—Olen viime aikoina harrastanut pääasiallisesti teatteria, virkahti hän sitten välinpitämättömästi. Siellä sitä näkee sellaista, mitä ei todellisessa elämässä näe … niitä suuria luonteita ja suuria intohimoja, joita lie jossakin joskus ennen aikaan ollut … sitä suurta rakkautta ja sitä suurta vihaa … murhia, tappeluita ja myrkytyksiä.
Hän puhui jälleen niinkuin joka sana olisi ollut juuri Paavo Kontiolle erikoisesti tarkoitettu. Tätä rupesi uudestaan pöyristyttämään, mutta tällä kertaa vain hänen oma mielentilansa. Hän oli kuullut tai lukenut jostakin, että hermostuneilla ihmisillä ylimalkaan, mutta etenkin hulluilla koko maailman mylly tuntuu pyörivän vain heidän oman henkisen keskuksensa ympäri. Oliko hänkin jo niin pitkällä?
—Eiköhän niitä mahda olla olemassa vielä nykyäänkin, uskalsi hän edellisen johdosta varovasti huomauttaa. Jos ei meillä, niin muualla.
—Ei meillä eikä muualla, vakuutti suuri kirjailija… Eihän sellaista tehdä, vai miten se Ibsen sanoo?… Oli se sentään suuri runoilija. Kun osasi ihan tyhjästä luoda sellaisenkin kuvatuksen kuin se Hedda Gabler!
—Mistä tiedät, että hän sen niin tyhjästä teki? Ehkäpä hänellä oli hyvinkin elävä malli käytettävänään.
—No niin, uskossaan kukin tulee autuaaksi. Minä vain en ole heitä nähnyt…
—Ketä?
—Niitäpähän hirviöitä naishaamussa, niitä vampyyrejä ja daimooneja.
Mutta teatterissa niitä näkee… Et sinä aio tänä iltana teatteriin?