Niitäkään hänen ei enää tarvinnut kauan odottaa.
—Etkö ole löytänyt? hän kysyi vavahtavalla äänellä.
—En. Eikä niitä löydä muutkaan, jotka niitä todellisesta elämästä etsivät. Ne täytyy ottaa mielikuvituksesta.
Suuri kirjailija huokasi surumielisesti. Hän kärsi pysyväistä aiheiden puutetta nimittäin. Mutta sitten hän vilkastui taas ja lupasi Paavo Kontiolle viisi markkaa, jos tämä keksisi hänelle sellaisen draaman aiheen. Tämä lupasi pitää asian muistissa ja karhuta sopivalla hetkellä tuon summan häneltä.
—Entäpä minun ei tarvitsisi keksiäkään? huomautti hän. Entä jos tapaisin sellaisen todellisuudesta?
—Saat kaksi viitosta, jatkoi suuri kirjailija leikinlaskuaan. Siinä asianajajan toimessa voi sattua yhtä ja toista… Mutta mitäpä siitä jos sellaisen draaman kirjoittaisikin, eihän meillä kuitenkaan olisi siihen näyttelijöitä.
—Kuinka niin? Niitä suuria intohimojahan ne entiseen hyvään aikaan vasta oikein tulkita osasivatkin.
—Niin, entiseen hyvään aikaan. Nyt ne vain jutustavat ja visertelevät.
Soma sitäkin kuulla!… Kuule, sinähän tunsit entiseen aikaan sen rouva
Sinikan?
Nyt se tulee! ehti Paavo Kontio ajatella.
—Kyllä, koetti hän vastata niin välinpitämättömästi kuin suinkin.
Kuinka niin?