Se asia oli selvä siis. Mutta tuo toinen?
Hän oli miettinyt sitä viime vuorokaudet läpeensä, sekä öisin vuoteellaan että päivin kadulla kävellessään ja ihmisten kanssa puhellessaan. Usein hän oli ollut jo valmis uskomaan, että Sinikka ehkä sittenkin oli viaton! Mitä enemmän hän tuota kohtalokasta yötä Kontiolassa ajatteli ja varsinkin sitä seurannutta aamupäivää, sitä mahdottomammalta tuntui hänestä, että ihminen, jolla oli kaksi kuolemaa omallatunnollaan, olisi voinut, olisi jaksanut niin käyttäytyä.
Mutta jos hän oli syytön sitten, jos hän oli poistunut Kuusistosta ennen murhenäytelmän alkamista ja jos nuo kuolemantapaukset olivat tulleet hänellekin yllätyksenä, niin kuinka oli sitten selitettävissä hänen salaperäinen tulonsa Kontiolaan? Eihän se voinut mikään sattuma olla!
Rakkausko oli hänen askeleensa sinne johdattanut?
Paavo Kontio olisi voinut todellakin uskoa sitä, mutta rakkausko nyt esti hänet vastaamasta hänen kirjeisiinsä ja ylimalkaan hänelle pienintäkään elonmerkkiä antamasta? Ja rakkaushan juuri edellytti hänen syyllisyyttään, sillä jos hän todellakin oli raivannut tieltään miehensä, ei se ollut voinut tapahtua muusta kuin rakkaudesta!
Rakkaudesta? Ketä kohtaan? Tietysti häntä, Paavo Kontiota kohtaan, jonka syliin hän oli samana yönä, halki sateen ja pimeyden, niin kärsimättömästi kiirehtinyt! Taikka Pajalan herraa kohtaan? Sillä olihan muistettava, että hän ei ollut toimittanut tieltään ainoastaan miestään, vaan myöskin tytärpuolensa ja että hän oli valinnut juuri Pajalan herran saattajakseen tuolle oudolle pakomatkalleen!
Kenties rikostoverikseenkin? Ei! Sitä kieltäytyi hänen kiihottuneinkin mielikuvituksensa sentään uskomasta.
Tuo nuori mies oli ensi hetkestä saakka tehnyt sympaattisen vaikutuksen häneen. Ja joskin hän ehkä olisi saattanut epäillä hänen puoleltaan jotakin pientä, platoonista, yksinomaan platoonista ihailua Sinikka-rouvaa kohtaan, oli hän liian vakuutettu kaikinpuolisesta ylemmyydestään häneen verraten, että hän olisi voinut hetkeäkään tuntea hänen suhteensa niin halpamaista tunnetta kuin mustasukkaisuutta. Hän, Paavo Kontio, tuon tuskin viiksellisen aatelisheitukan kilpakosijana? Itse ajatus oli jo naurettava!
Eikä hän kuitenkaan voinut olla toteamatta kummallista, pistävää tunnetta sydänalassaan, kun hän muisti, että juuri tuolle samalle hänen niin vähäksi arvaamalleen Pajalan herralle oli suotu se onni, mikä oli evätty häneltä itseltään, nimittäin onni olla Sinikka-rouvan läheisyydessä näinä tälle epäilemättä niin vaikeina hetkinä … onni olla hänelle avulias, häntä tukea ja mahdollisesti häntä lohduttaa!
Tukea? Lohduttaa? Kuka? Ketä? Pajalan herrako rouva Sinikkaa?… Hassutusta! Jos rouva Sinikka todellakin oli se nainen, miksi hän luuli häntä, hän kykeni kyllä ominkin jaloin pystyssä pysymään!