Kuitenkin hän oli vilpittömästi iloinen, kun hän kuuli ovelleen naputettavan ja näki Jaakko Jaakon-Laurin turpean haahmon työntyvän sisälle siitä. Nyt oli selviävä ehkä moni vielä hämärä seikka hänelle.
—Terve, sanoi Jaakko Jaakon-Lauri, laskettuaan kuitenkin välttämättömän salkun ensin kainalostaan ja luotuaan varovan silmäyksen ympärilleen. Oletko yksin?
Paavo Kontio nousi ylös, sulki eteisen oven hänen takanaan, meni toimistohuoneisiinsa vievälle ovelle, antoi määräyksen, ettei kukaan saisi häiritä häntä, ja sulki senkin. Sitten istui hän kirjoituspöytänsä ääreen ja viittasi ystäväänsä vastapäiseen korituoliin istumaan.
—Puhu! sanoi hän. Mitä uutta?
—Asiat kehittyvät, asiat kehittyvät, virnotteli Jaakko Jaakon-Lauri tyytyväisenä rilliensä takaa… Öhöm! öhöm!
—Sinulla on yskä?
—Tulen juuri junalta, kurkkuani rupesi vähän kuivaamaan… Ei sinulla ole täällä mitään juotavaa?
—Ei muuta kuin vettä.
—Sen arvasinkin, siksi varasin jo valmiiksi taskuuni tämän pienen nallikan… Tässähän on kaksi lasia. Terve sielu terveessä ruumiissa… Kippis!
—Maljasi! Kiitos, minulle ei maita tällä kertaa. No niin, tiedätkö jotakin?