—Voit tuskin nähdä omia silmiäsi. Häpeäisit vähän! Jos tietäisit, kuinka ne verestävät!
—Nähdä silmiään? Sitä ei voi jumalakaan. Mutta että minun pitäisi hävetä silmät päästäni siksi, että minä en ole luonut niitä, niin se on nietu…
Hän kaivoi pienen, pyöreän kymmenenpennin peilin taskustaan ja kuljetti sitä huolellisesti silmäinsä ohi, ensin toisen, sitten toisen.
—Matkan vaivat, matkan valvokit, mutisi hän suurella suvaitsevaisuudella itseään kohtaan. Muuten voin sanoa sinulle terveisiä hautajaisista.
—Kuinka? Hän on haudattu jo?
—Eilen! Molemmat! Multa päälle! Eikä yksikään kukko ole siitä kiekahtanut.
—Ei mitään poliisitutkintoa siis?
—Ei. Ei edes mitään ruumiin-avausta. Kaikki sitä myöten sileää kuin keväinen kierä-jää.
—Uskomatonta!
Paavo Kontio painoi lujasti molemmilla nyrkeillä ohimoitaan. Hänestä tuntui kuin olisi siellä sisällä taas ruvennut kaikki niin kummallisesti ympäri menemään.